21.8.2017

Tutkimusmatkailijat


































Viime viikolla vierailimme Turussa, tietämättä mitään siitä mitä tulee tapahtumaan muutaman päivän päästä. Turku oli hyvä, lähestyttävä ja vähemmän salaperäinen, kuin aiemmin, johtui kai kesästä. Kyseinen kaupunki ei kuitenkaan piirry vielä karttana päähäni, niin tuttu se ei vielä ole. Silti Löytämöläiseen tapaan piirsimme uusia reittejä aivojen karttakirjaan, kun ihailimme Samppalinnan maauimalaa ja sieltä tulleita märkähiuksisia ihmisiä, kattoja ja väkisin yhteensovitettuja vanhoja ja uusia taloja. Pääkohteenamme oli tietenkin Wäinö Aaltosen museo, jossa oli Jacob Hashimoton näyttely Giants and uncertain atmospheres. Yltäkylläinen ennakkoon nautittu kuvaähky ei vienyt näyttelyltä hohtoa, vaan näyttely oli monta kertaa hienompi, kuin yksikään sieltä otettu kuva. Onneksi näyttely on auki vielä 24.9.2017 asti, joten ehdit hyvin. Museolla on myös WAMblog, joka kannattaa kurkata, jos mietityttää esimerkiksi millaisissa paketeissa kuljetetaan tämmöisiä teoksia.

Mukanamme matkannut innostuja luki meille takapenkiltä Vilpitön mieli-kirjaa ja oli muutoinkin varsin kelvollinen matkakumppani. Löysimme tiemme uskomattomaan biologiseen museoon, joka piileskelee varsin onnistuneesti puiden katveessa. Jo pelkän hienon rakennuksen takia kannattaa etsiä reitti museoon. Hyönteiskammoiselle sopivassa määrin kauhun hetkiä ja suuri oivallus siitä, että eihän meillä täällä mitään, entäs Afrikan ötököiden kokoluokka. Taidemuseon skippasimme tällä kertaa kokonaan, sillä yksi päivä ei riitä kaikkeen. Söimme kauppahallissa ja haimme iltapalaa kotiin leipomo Grynistä, jota ihailemme väsymättä instagramin kautta. Se croissantti, se croissantti, et tiedä ennen kuin maistat.

Liian kaukana olet Turku, saisit siirtyä lähemmäs.


































-Tuija-

30.7.2017

Kylässä taiteen luona


































Joskus joku juttu vaan kolahtaa, se tuntuu ja ajatteluttaa. Kuin kävelisi samaan tahtiin ja katsoisi samaan suuntaan. Kuin joku hetkellisesti kuitenkin ymmärtäisi sen kuka olet ja sanoisi "hei on ihan okei keräillä posliinieläimiä". Padasjoella sijaitseva Ars Auttoinen on vanha koulu, Teemu Salosen ja Komugi Andon koti. Eikä mikä tahansa koti, vaan täällä kotiaan pitävät myös muotoilu ja taide ja pihalla voi törmätä kanaan, sisällä kookospähkinään. 6.8.2017 asti voit viedä itsesi Paluu Pinnalle kesänäyttelyyn, johon on tuotu esiin sekä taiteellinen prosessi, että valmiita töitä. Näyttelyyn on vapaa pääsy ja se on auki torstaista sunnuntaihin. Talo on täynnä hetkiä, joista on vain pakko ottaa kuva, matkamuistoksi, jotta muistaisi nähneensä.

Pahvilaatikoista ja erinäisistä materiaaleista on koottu yhteen tilaan tulevien teosten linjasto, joka on pysäytetty nähtäväksi, taidetta liukuhihnalta, ei, vaan ikäänkuin kirjasto, josta voi valita seuraavan projektinsa. Tulevien teosten mahdolliset materiaalitkin ovat hyllyssä ja kun tarkemmin katsoo, ne muodostavatkin asetelmia. Pystyn kuvittelemaan tämän kirjaston toimivuuden ja näen kuinka hyllyssä olevat materiaalit vaihtuvat ja muuntuvat toisiksi. Viereisessä huoneessa tuoksuu kuivattu niitty, teoksessa Koiruni on ainakin eurooppalainen, sen on määrä kehittyä ja kasvaa kesän ajan. Tällä hetkellä siinä on kaksi koiraa telttapalatsissaan ja taustalla hiippailee kettu.































































Yläkerrassa tervehtii koivun oksalla istuva papukaija Papuli, sinistä hämärää valaisevat merikasveilta näyttävät valaisimet. Pyörimme itsemme häkellyksiin ihanan sokkeloisessa yläkerrassa, jossa kulman takana on aina uusi huone, jossa on uuden värinen vanha patteri. Yhtäkkiä olemme työpöydän kohdalla, joka on täynnä aarteistoa, on työvälineitä, materiaalia ja luonnoksia, näyttää siltä, kuin taiteilija olisi juuri noussut tuolistaan. Vastakkaisella puolella palmu kasvaa lampunjalasta ja vanha ämpäri on täynnä kukkia. Valkoinen kissa katselee liian pientä kylpyammetta ja riikinkukko on jättänyt sulkiaan sinne tänne.



































































Kellarikerroksessa on yllätys, Coconut cafen lisäksi alakerrassa on suuri valkoinen entinen jumppasali, jonka ovat vallanneet erilaiset valaisimet. Kahvilan puolelta tilaan kantautuu hyvä musiikki ja näyttelyvieraiden puhe kahvikupin ääreltä. Torstaina puolilta päivin ei paikka ole todellakaan hiljainen, vaan piha on täynnä autoja ja kävijöitä riittää, vieraskirja täyttyy nimistä. Tällaisessa paikassa siitä todella ilahtuu, että ihmiset poikkeavat taiteen luona kesäretkillään ja päätyvät rupattelemaan taiteilijoiden kanssa.

Tapasimme Komugin ennen joulua Ornamon myyjäisissä ja kävi ilmi, että Komugi on jo pitkään lukenut blogiamme, mikä on meistä sangen hassua, että tätä lukee joku muukin kuin äiti. Ihastelimme  jo silloin Komugin tekemiä koralleja. Komugi kutsui meidät tänä kesänä Ars Auttoisiin ja hyvä, että kutsui, sillä tällä inspiraation määrällä taas jaksaa pitkään. Ja pääsipä kookosmies Nestori maistamaan tuoretta kookosta, eikä se kookosvesi tällaisen yleisesti kookoksen kaukaa kiertävänkään mielestä ollut ollenkaan hassumpaa.

Jos innostuit, sinä ennakkoluuloton utelias, näyttely on vielä hetken olemassa tai jos et ehdi nyt laita paikan nimi muistiin ensi kesää varten.

-Tuija-































































Ars Auttoinen,
Paluu pinnalle 24.6.-6.8.2017,
to-su 11-16,
Keinuhongantie 17, 17610 Auttoinen.


22.7.2017

Julisteita Lahdessa









































Lahden taidemuseolla on pitkä historia julistetaiteen esittelyssä. Joka kolmas vuosi järjestettävä kansainvälinen julistetriennale on museossa esillä nyt ja onneksi vielä 24.9.2017 asti. Sunnuntaisin on tarjolla yleisöopastuksia, niiden ajankohdat kannattaa tarkastaa taidemuseon sivuilta.

Kävimme näyttelyssä jo kaksi kertaa, mutta saattaa olla, että kolmaskin kerta tarvitaan. Julisteet ovat esillä kilpailusarjoittain ja ripustus on onnistunut, vaikka julisteiden kunto on osittain vaihteleva ja pistää silmään. Julistetaide on sopivan lähestyttävää kesäsisältöä museoon, mutta ajattelematta et museosta poistu, sillä etenkin ympäristösarjan julisteet ovat pysäyttäviä.

Taidemuseon inspiraatio -ja ajatusryöpyn jälkeen on hyvä käydä viilentämässä aivoja jäätelöllä, tien toiselle puolelle on nimittäin avattu Bus gelato, josta saa esimerkiksi donitsin, hattaran tai homejuuston makuista jäätelöä.

-kirjoitti: Tuija, kuvasi: Nestori-

Linnan yllätys
























Kesäretket ovat olleet nyt vähäisiä, mutta olihan sitä lähdettävä yksi syntymäpäiväsankaritar viemään yllätykseksi Hämeenlinnaan. Ajattelimme, että voihan sitä itse linnassakin käydä, kun edellisestä kerrasta oli aikaa. Päädyimme huikeaan näyttelyyn, se yllätti meidät täysin heti linnan sisäpihalla, johon oli pystytetty Tapani Kokon tilateos pakanakirkko, jossa tuntuu kuin olisi hieman vinksahtaneessa vekkulassa.

Pyhät & Pakanat- näyttelyssä keskiaika ja nykyaika on laitettu samaan tilaan, oikeastaan kyseessä ei ole törmäyttäminen, vaan rinnakkain asettelu ja jonkinlainen yhtenäinen lanka aikojen välissä. Puusta veistetään edelleen ja puiden sisällä on piilossa ties mitä maailmoja ja hahmoja, kuvanveistäjät kaivavat ne esiin. Näyttelyyn on koottu Mia Hamarin, Maija Helasvuon ja Tapani Kokon veistosten rinnalle keskiaikaisia puuveistoksia kirkkojen ja kansallismuseon kokoelmista. Välttämättä noin kirjoitettuna ajatus ei ehkä toimi, mutta toteutus on hieno. Yksi seurueestamme kulki oppaan antaman tabletin kanssa ja me muut haahuilimme välillä kurkkien, mitä tablettiopas sanoo.

Tapani Kokon veistokset olivat meille aiemmin tuttuja ja me Löytämöläiset olemme molemmat ihan faneja. Mia Hamari ja Maija Helasvuo olivat ennen näyttelyä tuntemattomia nimiä meille, mutta etenkin Hamarin työt saivat huokailemaan hämmästyksestä. Rujous, rumuus ja raakuus veistojäljessä ja siitä syntyvä vavisuttava kauneus yhdistää näyttelyn nykytaidetta. 2000-luvun taiteilijoiden töissä on kaikissa myös viittauksia menneeseen. Keskiaikaisissa veistoksissa taiteilijalla ei ole ollut samanlaista vapautta tehdä, kuin nykyään, värit, kasvojen piirteet ja koko asetelma on varmasti ollut hyvinkin ennalta määrättyä. Taito on aina kiinnostavaa ja se mitä teokset öisin puhuvat toisilleen, kun kukaan ei ole kuulemassa.

Näyttely toi esiin myös konservointia, kun osittain konservoitu Someron alttarikaappi oli tuotu näyttelyyn ja konservoinnista oli tehty video. Konservaattorin melko salamyhkäisen työn tuominen näkyville näyttelyyn oli mielenkiintoista, ei ehkä kaikkien mielestä, mutta tällaisten museonörttien mielestä oli. Myös 3D-mallinnus Pyhästä Yrjöstä ja lohikäärmeestä punoo aikoja yhteen.

Vie itsesi linnaan, se kannattaa, sillä hyvän näyttelyn jälkeen maailma ei koskaan ole sama!

-Tuija-




26.6.2017

Se puhuu


































Sain kerran idean, kun katselin roskalavalta löytyineitä vanhoja Singerin päättömiä naisia, että mitäköhän on sellaisen sisällä. Asia vaivasi minua kovin, olisin halunnut ratkoa kankaan auki ja kurkkia sisälle, mutta ajattelin, etten osaa kuitenkaan laittaa nukelle uutta kangasta yhtä kauniisti päälle, joten juttu vähän unohtui. Meille ajautui (hyvin yleinen tilanne) kaksi vanhaa ja toimivaa kaiutinta ja kuvitelmissani näin mallinuken ja kaiuttimen yhdessä. Ehdotin Nestorille, voisiko mallinukesta tehdä kaiuttimen jotenkin kauniisti ja sen jälkeen kiinnostus tehdä kuorintaoperaatio nukelle heräsi.

Meillä oli nukkeja kaksi ja toinen nukeista oli sopivampaa kokoa alkuperäistarkoitukseensa, joten otimme käsittelyyn isokokoisemman. Kankaan alta löytyi kerros pehmikettä ja sen alta muotoiltua pahvia. Nukelle oli varmasti roskalavalle heitettäessä tullut vyötärömurtuma, joten pääsimme helposti  käsiksi sisuksiin.



































Murtuman takia koko nukke piti vahvistaa metallisin tukiraudoin ja paperoida moneen kertaan. Kaiuttimet Nestori laittoi molemmin puolin lantiota ja jottei ääni olisi aivan luolamaisen ontto jäi lantiolle vielä aukot.  Kaiuttimissa olleet johtojen ulostulot pystyttiin hyödyntämään, mitään kaupasta ostettua ja uutta ei nuken uuteen asuun tarvittu. Sanomalehti, liisteri ja voimapaperi löytyivät myös omista varastoista.




































Nyt nukke näyttää tältä. Se on aavistuksen vino, mutta oikeastaan se sopii sille hyvin. Ajatuksena on pukea sille kaunis minihame, jotta kaiuttimet jäävät piiloon, mutta muutoin se saa olla voimapaperin värinen ainakin niin kauan, kunnes kyllästyn ruskeaan ja maalaan sen.

Vielä se ei ole koesoittoa enempää toimittanut uutta virkaansa, sillä oikea paikka tälle päättömälle naiselle on tulevaisuuden olohuoneessa.

-Tuija-

22.6.2017

Viimeinen kesä Villa Roosa

































Valkoinen jättiläinen tavallisen omakotitaloalueen keskellä, hyvien unieni talo, hymyilevä ja salaperäinen vanha huopatossutehdas on valmiina uuteen. Ensi kesänä sen portaissa en kompuroi minä puukengilläni, eikä kukaan muukaan kesänäyttelyturisti, talo on myyty seuraaville huolenpitäjille ja näyttelytoiminta loppuu. Tänä kesänä on viimeinen mahdollisuus astua vihreästä ovesta sisään ja kokea se mistä olen kirjoittanut monena kesänä.

Tämän vuoden näyttelyn nimi on Maailma on toinen, näyttelyn teemana on muutos. Muutosta katsotaan ihmisen, rakennetun, luonnon, maiseman, toisten todellisuuksien ja viestinnän näkökulmasta. Joskus muutos tapahtuu huomaamatta, joskus se pelottaa, joskus tuo mukanaan uuden muodon, joskus se on pakko aloittaa itse, joskus muutos on vyöryvä, eikä sitä voi väistää.

Rakastan tutkimuksia, tutkimista ja tutkivaa työtapaa kaikessa. Alakerrassa esimerkkinä tästä Peppi Reenkolan Superme, jossa taiteilija on laittanut itsensä likoon tutkiakseen voisiko hän tietyin toistuvin harjoittein luoda itsestään superihmisen, ihanneihmisen, joka on kykenevä kaikkeen. Laita ihmeessä kuulokkeet korvillesi ja anna taiteilijan kertoa prosessistaan. Teos on kokonaisuus, joka koostuu mm. jumppavideosta ja testituloksista.
Alakerrassa valtoimenaan ovat Jouko Korkeasaaren ämpäripäiset ihmishahmot. Installaatio on kuin pysäytyskuva, joka odottaa, että joku painaa play-nappulaa ja kaikki herää eloon. Ämpäri on kuin vertauskuva niille kaikille kuplille, joissa elämme sammuttamalla kuplan ulkopuolisen pois.

Toiseen kerrokseen saavuttaessa on vastassa karvainen halaus, jossa kaksi hahmoa ovat kietoutuneita toisiinsa, tiiviisti, kuin olisivat kasvaneet karvoistaan yhteen, kyseessä on Heli Ryhäsen Kotiloituminen. Takaseinällä näkyy mielenkiintoinen mustin terälehdin tehty kartta, se on Hanna Oinosen käsialaa, kuten ovat myös jacquard-kudotut valokuvantarkat lumikuvat vastakkaisella seinällä pienien ristipistojen rinnalla. Tekstiilitaide on aina kulkenut vahvasti Villa Roosan matkassa.

Santeri Tuorin kerrokselliset taivaat, Henna Julan mystiset maalaukset ja Eeva Peuran maalatut kohtaukset levittäytyvät toiseen kerrokseen, tuntuu taas siltä, että tässä on rakentumassa tarinoita teosten välille. Seuraamalla karttaa pääsee outoihin taloihin, joissa meneillään on naamiaiset, katsomalla taivaalle pilvet muodostavat viestejä ajasta ja nojaamalla taaksepäin uppoaakin merellisiin syvyyksiin, joissa suurennetut hyönteiset sukeltavat kukkien kanssa. Kenties vierashuoneen piirrosanimaation tehtävänä on nostaa syvyyksistä ja muistuttaa siitä mitä tarkoittaa, kun muutos on pakotettu. Hanneriina Moisseisen Syntymäpäivä kertoo tarinan Karjalasta ja se perustuu ikkunan äärellä olevaan Kannas-nimiseen sarjakuvateokseen, jota kannattaa selailla kiireettä.

Villa Roosa osaa yllättää ja portaikossa törmääkin postikorttinovelliin, jonka on tehnyt kirjailija Olli Jalonen. Siinä kuvataan kahden ihmisen kohtaamista ja sen aikaan saamia mielenkiintoisia käänteitä. Jalosen kanssa portaikon jakaa Paula Ollikainen maalauksillaan, joiden huikeat värit saavat kulkijan varmasti pysähtymään.




































Vintin on vallannut Salla Vapaavuoren tilateos 80 vuoden koulumatka, joka on kuin muistonsiirtopalvelu, jossa kokija voi istua eri vuosikymmenien pulpetteihin ja sukeltaa ruutuvihkojen koulutarinoihin, yhden pulpetin ääressä voi itsekin tarttua kynään ja kertoa oman koulumuistonsa. Lopulta vihkoissa on vain kaksi tarinaa, joko koulussa oli kivaa tai sitten ei ollut, lapsuuden mustavalkoisuus määrittää muistoja vielä aikuisenakin. Vintin toisen puolen on vallannut Jukka Silokunnas kolmella stop motion-animaatiollaan, joissa muutosta on nopeutettu ja sille mikä yleensä tapahtuu hiljalleen ja yksin on annettu kuin jotakin eloon herättävää voimaa ja hajoava asuntovaunu onkin jokin elollinen olio, joka katoaa maan uumeeniin ja syntyy taas kokonaisena valmiina hajoamaan. Lumoavaa, häkellyttävää ja suurenmoista! Näiden videoteosten äärellä on tosin sellainen vaara, että ne haluaa katsoa sata kertaa uudelleen, kun ei ensimmäisellä kerralla vielä usko näkemäänsä.

Kino Käkelässä ei tänä vuonna pyörikään videoteos, vaan siellä on Metaria-ryhmän jännittävä tilateos Wunderkammer, joka hyödyntää lisättyä todellisuutta. Ladattuasi ilmaisen sovelluksen, pääset ihan toisiin maailmoihin, vaikket lataisikaan sovellusta on koko tila hämmästyttävä taideteos sinällään.  Suosittelen viettämään pitkän tovin Kino Käkelän ihanassa hämärässä tutkiskellen nurkkia, pienen pientä väkeä on yllättävissä paikoissa.

Vaikka kesänäyttelyitä ei Villa Roosassa enää nähdä on näyttelyn hengillä Eerikalla ja Jarilla hyviä uutisia, sillä he siirtyvät Orivedelle Taidekeskus Purnuun. Luulen, että meidän lisäksemme heitä seuraa joukko uskollisia kävijöitä, jotka ovat koukussa tähän tapaan koostaa nykytaidetta saman katon alle, törmäyttää yllättävästi ja luoda näkymiä huomioiden tila ja sen mahdollisuudet. Nämä kesämuistot jäävät meihin pysyvästi, näkemiin Villa Roosa.


-Tuija-

































Kuvissa näkyvien teosten taiteilijat:
Paula Ollikainen
Hanneriina Moisseinen
Eeva Peura
Ville Räty
Salla Vapaavuori
Henna Jula
Hanna Oinonen
Metaria-ryhmä

Maailma on toinen 17.6.-13.8.2017 ti-su 11-17 (juhannuksena suljettu)
Lisätietoja villaroosa.fi

Vanhoihin Villa Roosa juttuihin pääset tästä  2014, 2015, 2016.