19.6.2018

Hakulinen hikoilee numerolla seitsemäntoista




































Ja avajaisvieraat jonottavat karjalanpiirakoita helteen tartuttaessa ilmanalaan havunneulasten tuoksua.  Paarmat ja muut lentävät ihmissyöjät ovat kasvaneet pienten hevosten kokoisiksi ja nauttivat päivällisen lukuisten taiteenystävien kintuista, nyt ollaan Orivedellä.

Mieslaulajien, erinäisten puheiden ja Juha Hurmeen avaussanojen jälkeen astumme taidekuplaan, jota Purnuksi kutsutaan. Purnu, säilytyskuoppa, säilyttää tänä kesänä Toisto-näyttelyä, jonka ovat kuratoineet Villa Roosan Eerika Malkki ja Jari Granholm. Siksi mekin olemme paikalla, Villa Roosasta kun ehti tulla meille merkillisesti merkittävä paikka. Vanhan huopatossutehtaan sijaan ollaankin jalat vahvasti maanpinnalla, ei yhdessä suuressa talossa, ei näyttelyksi muuttuneessa kodissa, vaan luonnon sylissä pienemmissä taloissa, jotka lasisilmin katselevat toisiaan ja keskelle muodostuu pieni piha. Me olemme Purnussa ensimmäistä kertaa uteliaisuuden vallassa. (Vaikka Orivesi onkin opistovuodelta tuttu ja kovin rakas, ei opistolta sentään Purnuun saakka kävelty.)

Seuraavaksi muutamia poimintoja esillä olevista teoksista ja ajatuksia Toisto-näyttelyssä koetusta. Hyppää mukaan minikierrokselle ja käy itse katsomassa paikan päällä loput, se kannattaa.

Kaleidoskooppisen ikkunan avaa Jan Jämsénin fraktaalivideot, niissä katsoja vaipuu hypnoosiin, jossa näkee aallonpohjia, filmin reikäreunoja, talvisen kaupungin ruutukaavoja, bakteeriviljelmiä, hämähäkin sisäisen maailman tai suurennoksen linnun sulasta. Olemme pökertyneitä nähdyn jälkeen, on pakko katsoa vähän lisää.

Viereinen paviljonki on takuumiesten, kesätyöläisten ja urheilijoiden kansoittama. Takuumiehet tulevat Eduard Uspenskin samannimisestä satukirjasta, niiden tehtävänä on pitää erilaisia kodinkoneita kunnossa takuuajan ja sen jälkeen palata tehtaalle, nyt ne viettävät kesälomapäiviään Längelmäveden rannalla neljännessä paviljongissa. Herttoniemeläisille näissä pienissä mustissa metallisissa hahmoissa saattaa olla jotakin tuttua, sillä samojen tekijöiden Sirpa Hynnisen ja Vesa-Ville Saarisen duunareita on ollut Herttoniemen katukylteissä. Paula Ollikainen on tuttu Villa Roosasta, sieltä muistan lupiinit ja pinkin talon, nyt utuisten valokuvien omaisissa maalauksissa seikkailevat juoksevat koirat ja kaikkensa kilpailusuoritukselle antaneet senioriurheilijat. Paviljongin nurmikentästä huolta pitävät kelaleikkureita työntävä kesätyöläisten joukko, joka ei välttämättä näyttäydy kaikista aurinkoisimpana hetkenä.

Leena Nion maalaukset ovat huikeita, niitä katsoo ensin näyttelykatalogin kuvassa tekstiiliteoksina, mutta ne todella ovat maalauksia, niissä keskeneräisyyden estetiikka ja aiheiden sattumanvaraisuus viehättää, mitä muuta ristipistotyön tekeminen olisi, kuin toistoa, niin näyttäytyy myös ristipistojen maalaus katsojalle. Taiteilijan on pitänyt maalata tuhansia pistoja, jotta maailmanpyörä näyttää maailmanpyörältä, eikä Nio ole unohtanut päättelemättä jääneitä langanpäitäkään. Näyttelykokemuksesta vahvimpana jäävät mieleen juuri nämä ja valitettavasti jakamaton huomioni tilassa keskittyy maalauksiin ja Tuula Lehtisen kenkiin on vaikeampi tarttua.

Camilla Vuorenmaan hiipuvan sirkustähden surullisia silmiä säestää Grönlund-Nisunen taiteilijaparin metallikuulameren aaltojen pauhu. Vuorenmaan maalauksissa toiston teemaa käsitellään kiertue-elämän kautta, pakkaamista, purkamista, esitys, tyhjä katsomo, pakkaamista, aasin aika astua vankkuriin, pikkukoirat jonossa ja taas uutta kaupunkia kohti.

Radoslaw Grytan teos tekee lähtemättömän vaikutuksen, punaisen taulun eteen on koottu tuolien joukko, tuolit ovat hauraita, väännetty vitsoista ja kyhätty puupaloista, kaikkien suunta on sama, kohti punaista taulua, jonka värin rippeitä on varissut lattialle. Kuin yhden totuuden koulussa, kuin yhden johtajan sokeina lampaina tai pakon vuoksi, vailla vapautta valita. Tässä on teos, jonka ääreen on pakko pysähtyä. Teoksen voi mieltää monin tavoin, mutta samalla, kun se kommentoi historiaa se on kiinni juuri tässä ajassa. sillä mitäpä olisi maailma historiasta oppinut.

Purnun pysyvää sisältöä ovat Aimo Tukiaisen veistokset ulkotiloissa ja paja, jossa näkyvillä on  kuvanveistäjän työkaluja ja pienempiä veistoksia. Pajan pöydille on tullut kesävieraaksi Maarit Suomi-Väänäsen minispektaakkelit, niissä syntyy karjalanpiirakoita, postilaatikot laulavat ja muovipussi pakenee. Tukiaisen veistoksista hiihtäjä Veikko Hakulinen on valittu atriumpihan vartijaksi. Melko monta urheiluviittausta tässä Toisto-näyttelyssä, eikä urheilunvihaaja edes ärsyyntynyt. Itse olisimme lisänneet Tukiaisen veistosten tavoin jotakin ympäristöön sulautuvaa ja tuoretta veistostaidetta viitoittamaan kulkua alueella ja yllättämään nurkkien takaa.

Toivomme, että Jari ja Eerika saavat jättää kädenjälkensä Purnuun ja tehdä pitkän historian omaavalle, hitusen kalkkeutuneelle paikalle kunnon kokovartalohieronnan ja laittaa Purnun veren taas kiertämään. Me seuraamme varmasti näitä taitavia kuraattoreita, jotka tekevät työtään edelleen mitä suurimmalla innolla.


Näyttely on avoinna joka päivä 12.8 saakka klo 11-18,
osoitteessa Mustasaari 63, 35100 Orivesi.
Kesän aikana Purnussa myös tapahtuu paljon esimerkkinä Suvidesign-tapahtuma.

-Löytämön Tuija-

Kuvien teosten taiteilijat:
Aimo Tukiainen ja Tuula Lehtinen
Paula Ollikainen
Aimo Tukiainen ja Leena Nio
Leena Nio
Sirpa Hynninen & Vesa-Ville Saarinen
Camilla Vuorenmaa





Ps. Vanhoihin Villa Roosa-kesiin pääset tästä:
Villa Roosa 2017
Villa Roosa 2016
Villa Roosa 2015
Villa Roosa 2014

16.6.2018

About Clay








































































Löytämön kesänäyttelykausi on käynnissä, luuhaamme mahdollisimman paljon näyttelyissä ja tankkaamme talven varalta itseemme visuaalista polttoainetta. Jotkut viettävät kesänsä rannalla ja mökeillä, riehuvat tukka mudassa festareilla, me vaan tuijotamme seinälle ripustettuja maalattuja kankaita ja muita asioita, toivomme ettei kukaan puhuisi mitään ja kehräämme onnesta.

Olemme molemmat hulluina keramiikkaan, hulluus levittyy niin saveen nykytaiteen materiaalina, kuin käyttöesineisiinkin. Keramiikkaharrastus vetää puoleensa magneetin lailla, mutta vielä emme ole kumpikaan ilmoittautuneet mihinkään opetettaviksi. Siispä, kun huomasin kahden suosikkitaiteilijani instagramissa kuvia Fiskarssin About Clay -näyttelyyn tulevista töistä tiesin, että tätä en halua jättää välistä. Näyttelyluuha joutuu valitettavasti hyvinkin usein jättämään hyviä näyttelyitä välistä, kun pitkäkoipinenkaan ei ehdi kaikkialle. Nuo lempitaiteilijat ovat muuten Matias Liimatainen ja Lotta Mattila. Molempien tekemisiä olen seuraillut jo vuosia ja edelleen kyseisten tekijöiden työt saavat aikaan jotakin sisälmyksiä värisyttävää, niin tälläkin kerralla.

About Clay kutsunäyttely kokoaa yhteen eurooppalaista keramiikkataidetta eri ikäisiltä taiteilijoilta. Vaikka materiaali yhdistää on lopputuloksissa paljon variaatioita, on vankkaa miltei muovipintaa muistuttavaa umpeen lasitettua ja puhalluksen kevyttä saven omaan luonteeseen luottavaa. On hiljaisia teoksia ja huutavia teoksia, kuplivia, valuvia, tuijottavia, kerälle taipuneita, heikkoreunaisia, vahvavärisiä, kivenkaltaisia, upottavia ja ystävän tuntuisia.

Näyttely on auki syyskuun alkuun saakka, sinäkin saatat ehtiä! Löytämön hullut keramiikan palvojat suosittelevat.

-Tuija-

Kuvien taiteilijat:
Anne Mercedes
Pálma Babos
Susan O'Byrne
Riitta Talonpoika
Matias Liimatainen
Lotta Mattila

Likaisen auton matkatoimisto































































Sellaiset paikat, joihin saavutaan puukujaa pitkin toimivat portteina kuvitelmiin toisista maailmoista ja ajoista. Fiskarssiin saavuttaessa näkyy täydellistä maisemaa, vanhoja tammia, vettä, laiduntavia muuskentelevia eläimiä. Tie, joka halkoo kylän keskeltä on kuin postikortti tai kuin nukkekoti, jonka huoneissa annetaan ihmisten istua vanhalla tuolilla, katsella kuppeja ja koruja ja kovasti toivotaan, että joku ostaisi jotakin. Selvästi kaukaa tulleille kerrotaan tarinaa saksista.

Sellaisissa paikoissa, joihin saapuu laumoittain turisteja, kuin bakteerien hyökkäys niissä on omaa haurauttaan, sellaista ettei paikka hengittäisi ilman niitä, mutta voi silti kuulla sen syvän huokauksen, kun tie hiljenee ja viimeinenkin toispaikkakuntalainen on lähtenyt kotimatkalle croissantin muruja paidallaan. Porvoossa ja Suomenlinnassa on tämmöinen samanlainen tunnelma. Siksi olisi mielenkiintoista herätä johonkin aivan tavalliseen keskiviikkoaamuun sesongin ulkopuolella ja tuijottaa millaista on kauniin paikan arki.

Likaisen auton renkaat veivät myös toiseen ruukkiin, Mathildedalin ruukkiin, jossa törmäsimme Stugor-ohjelmasta tuttuun aurinkoenergialla kulkevaan veneeseen ja pääsimme sen sisuksiin tutkimusretkelle. Näimme Ruukin kehräämön vasta maailmaan tulleet alpakan lapset. Taas vanhoja vanhoja puita ja virtaavaa vettä. Likainen auto kurvasi pihaan vasta myöhään illalla ja matkantekijät olivat kovin hämmentyneitä kaikesta näkemästään, talvella kun nappaan lankavarastosta tältä matkalta ostetun kerän alpakkavillalankaa muistan rakennukset, joiden seinillä näyttää olevan osteoporoosi ja veneet, ihmeelliset veneet.


-Tuija-


3.5.2018

Anopinkielen tuoksu

































Kissanmutkassa kaikki on mahdollista: anopinkieli päätti kukkia. Ensin se teki varovaisen vihreät kukkavarret aivan salaa. Niissä oli vihreän pienen pavun näköisiä nuppuja, jotka venyivät soikeammiksi päivittäin, löysin yhden ja samalla huomasin, että niitä onkin kolme pitkää kukkavanaa. Lähimpänä ikkunaa ollut avasi kukkansa ensimmäisenä, tuoksu oli uskomattoman voimakas, jopa niin voimakas, että anoppi oli siirrettävä yöksi toiseen huoneeseen haisemaan, että sain nukuttua. Olisikohan Max Perttula kiinnostunut tämmöisen anoppituoksun lanseeraamisesta, täällä olisi nyt materiaalia. Nyt menossa on toinen kukkiva vana. Tämä kyseinen kukkija on anopinkielikokoelman kummajainen, sen yksi lehti on reilusti yli metrin mittainen ja yhden lehden se taivutti sivulle viistosti alaspäin, kuin tanssillisen kädenojennuksen tehdäkseen. Hirveä erikoisuudentavoittelija ikkunallamme.

Perjantaina olin ystäväni Annan kanssa Lahden Pihapiiri-messuilla, joiden paras anti näkyy toisessa kuvassa. Olimme kuuntelemassa, kun Hannimari Heino ja Kristiina Wallin lukivat otteita  Puutarhakirjeistä. Juuri tätä kirjaa olen kaivannut, kun on lukenut joka vuosi samat Mari Mörön puutarhakirjat sitä kaipaa jo jotakin lisää, onneksi myös Mari Mörö on kirjoittanut lisää, ei tässä kukkaismielisellä kasvisielulla ole hätää, kun saa upota hyvien kirjojen syleilyyn. Tästä teoksesta kenties lisää, kunhan olen sen ensin hitaaaaaasti nautiskellut.

Lopuksi pari kuvaa messuilta, jotka olivat melko samanlaisen tuntuiset, kuin aiemmatkin. Ihastelimme lahtelaisten koulujen Unelmien piha- pienoismalleja ja piirroksia, oli suklaasuihkulähdettä, kauppaa pihalla ja melko monessa trampoliini, inspiroiduimme puutarharomuroboteista ja hienosti huovutetuista linnuista. Pystyin välttämään huijaussipulit ja taimiostokset, meillä on niin hankala säilyttää ennen istutusta mitään kasveja, kun eräiden kanssa-asujien mielestä ne ovat ennen kaikkea ravinnoksi kelpaavaa ihanaa vihreää silputtavaa. Odotellaan kesäkuuta ja sitä, kun saa luvan kanssa mennä puutarhamyymälään ja iskeä taimet heti maahan kotona.


-Tuija-








Viiva



































Hämeenlinnan taidemuseossa on vielä kymmenisen päivää nähtävillä Hämeenlinnan taiteilijaseuran 70-vuotisjuhlanäyttely nimeltään Viiva. Kun aika paljon viettää aikaa katsellen oman kaupunkinsa taiteilijoiden töitä on kutkuttavaa päästä toisen kaupungin tuoreen taiteen äärelle. Päänsisäinen taidekirjasto kasvaa uusilla kiinnostavilla nimillä ja muistiin painuu karvoja, katastrofikuvia, lyijykynän suhinaa ja eräs yksisarvinen.
Pakko tunnustaa nyt, älkää ampuko, mutta Hämeenlinnan taidemuseossa käynti oli ensimmäinen ja vähän hävetti, kun niin lähellä on niin hieno museokokonaisuus. Meille Hämeenlinna on ollut "vain" kirpputori -ja linnakaupunki.

Taidemuseo koostuu useista rakennuksista, joista keltainen kuutiomainen rakennus on itse Engelin suunnittelema ja juuri siellä sijaitsee tämä Kati Kivisen kuratoima Viiva-näyttely. Näyttelystä jäivät mieleen Piia Liesteen keraamiset tägit ja museokaupan pöydällä olleet hahmot, Jukka Teittisen maalaukset, Anna-Kaisa Haanahon Elämänviiva, Eira Lähteisen hiilipiirrokset ja Anne Vilkunan luonteikkaat rusakot.

Museon toisen rakennuksen täytti 60-70-lukujen modernismi, joka aiheutti keskustelua seurueessamme, meistä kukaan ei oikein innosta hyppinyt, eikä vaikuttavuus/liikuttavuus-mittari värähdellyt kenenkään sisälmyksissä, vaikka esillä olikin meille ihan tuttuja nimiä. Näyttely oli kattava kuva ja varmasti jonkun suomalaisen modernismin rakastajan unelmien täyttymys.

Mainitsen vielä senkin, että kesällä tämä Hämeenlinnan taidemuseo täyttyy pohjoismaisesta nykytaiteesta, kun keltaisen talon valtaa NoCo Art Collection.

Samalla retkellä kävimme myös kaupunginmuseo Skogterissa ja sukelsimme Mari Isotalon viimeistä päivää esillä olleisiin vetisiin kuviin Galleria Koneessa. Kun kiertelee eri kaupunkien gallerioissa kannattaa muistaa myös taidelainaamot, Galleria Koneen yhteydessä on taidelainaamo, josta olisin heti voinut kähveltää seinälle muutaman aarteen.


-Tuija-



Kuvien teosten taiteilijat:
Anna-Kaisa Haanaho
Anne Vilkuna
Piia Lieste
Jukka Teittinen
Olli Larjo
Anne Vilkuna

2.4.2018

Löytämön vuosi














































Löytämö-blogi on nyt vuoden vanha. Ota siis pala sitruunakakkua, kaveri hyvä! Sen päällä on valkosuklaata ja mustikkajauhoa, sisällä sitruunaa sitruunaa sitruunaa, ei oo ällömakee, eikä mee naama mutkalle sitruunasta, just sopiva siis.

Löytämön ensimmäiseen vuoteen on sisältynyt kamalan monta ideaa ja todella paljon niitä ideoita, joita ei vaan toteutettu. Todella tyypillistä meille. On monta näyttelyä, joista kirjoitettiin ja monta joista ei. Löytämö on tuntunut alusta saakka muistikirjalta, vapaalta ja joustavalta muodolta, joka ei aseta kirjoittajalleen paineita. Banneriakin on suunniteltu ja unohdettu suunnitella, mutta taustaväri on edelleen sama ja edelleen kiva ja tuo Löytämö on nimenä edelleen paras ja harkitsen vakavasti sen ottamista sukunimeksi. Nestori on päivittänyt vähemmän, mutta tehnyt sisältöä päivityksiin sitäkin enemmän, kuljettanut paikkoihin, tehnyt ruokaa ja leiponut, innostunut ja löytänyt.

Suosituin Löytämön blogiteksti tämän vuoden aikana on ollut kirjoitus Villa Roosan viimeisestä kesänäyttelystä alahuuli alkaa väpättämään kun mietin vähänkin, ettei Villa Roosaa enää ole. Toiseksi avatuin juttu on kyläily Neiti turkoosin huvilassa ja kolmannella sijalla on museokorttihehkutus. Villa Roosa -ja huvilatekstiä yhdistää toki se, että niitä on jaettu facebookin kautta ja siten ihmiset ilmeisesti klikkailevat auki blogijuttuja ja eksyvät blogiin.

Edelliseen blogiin päädyttiin usein aivan päättömillä hakusanoilla, tänne tullaan ihan vaan pelkällä Löytämöllä. Toisin kuin vuosi sitten nyt ei ole suuria suunnitelmia Löytämön suhteen, täytyy antaa yllätyksille tilaa löytyä ja pysyä uteliaana.

Mahtavaa, kun luet ja oot meidän blogikaveri!


-Tuija ja Nestori-

1.4.2018

Palat kiertoon

































Mikäli olet seurannut Herra Löytämön puuhia instagramissa olet varmasti törmännyt maaliskuussa palapelikuviin. Löysimme sisälmyksistämme palapeli-ihmisen jäänteet, kun ystävämme Mari laittoi liikkeelle kaapissa nukkuneen avaamattoman 1500 palan palapelin. Toiset ystävät jo ahkeroivat sen valmiiksi alkuvuodesta ja valmistumispäivän kirjoittivat laatikon kannen sisäpuolelle, niin teimme myös me 16. maaliskuuta. Kyseessä oli Gustav Klimtin elämänpuu. Miellyttävä kuva teki palojen metsästyksestä mukavaa, kun ei niitä taivaspaloja tai vihreää ruohoa ollut ollenkaan, toki kuva on täynnä ruskeita ja kultaisia keltaisia kiemuroita, mutta niissäkin oli onneksi sävyeroja. Rakentaessa kuuntelimme Kissankehtoa tai sivusilmäilimme jotakin ohjelmaa. Tämän kaltaisissa tehtävissä kykenemme saumattomaan yhteistyöhön, kun molemmilla on oma puolensa palapelistä, eikä ole niin tarpeellista puhua yhtään mistään. Vaikka rakentaminen oli koukuttavuudessaan mahtavaa, niin kyllä se purkaminen vasta olikin, oli täydellistä lohkoa kämmenelle osia, kuin ohuita kauralastuja ja pilkkoa ne paloihin ja huiskia laatikkoon.

Meiltä palapeli lähtee taas seuraavaan osoitteeseen ja toiveena olisi, että kansi olisi joskus täynnä nimiä ja päivämääriä. Suosittelen kokeilemaan tämmöistä nukkuvien palapelien vapauttamista, jos ei ihan kokonaan uskalla niitä maailmalle laskea, niin lähipiirille kannattaa kyllä lainata. Lähimmät ihmiset eivät kehtaa hävittää yhtään palaa tai syödä tomaatteja palapelin yllä.

Valmistumisen edistymisestä raportoin ystävällemme Riikalle, joka sanoi huomanneensa, että palapelit ovat uusi värityskirja ja ne elävät nyt uutta elämää yhteisöllisinä "aula-aktiviteetteina". Kuulemma yliopistolla saa käydä lisäämässä palan paikalleen, jos mielii ja täälläkin olen nähnyt kirjastossa yhteispalapelin. Meillä tämä jakamisen ajatus syntyi siitä, että palapelin kuva kiinnosti heti monia eri ihmisiä, miksi ei siis näyttäisi palapelille monia eri koteja ja antaisi sen tuottaa päänvaivaa mahdollisimman monelle. Miettiessäni tämän merkinnän kirjoittamista ehdittiin jo yhdessä lempiblogeistani kertoa palapelitottumuksia.

Nyt odottelemme seuraavaa palapeli-ihastusta.


-Tuija-


27.2.2018

Lukupakko kirjahimo
































Olen ahmimisiässä. Haluan rakentaa kirjapinoista muureja ja haukata muurista paloja lukeakseni. Olen kirjahimon kourissa, mikä on ihana kulkutauti ja toivon sen tarttuvan mahdollisimman moniin. Tämä ei ole tavallista, se tulee ennemminkin kausissa, kuin siitepölyallergia konsanaan, mutta aiheuttaa vähemmän ikäviä oireita. Olen hidas ja nirso lukija ja hirveän huono kirjoittamaan lukemastani yhtään mitään, mutta lukea haluan silti. Suutun ja murisen, jos lukurauhaani häiritään, ravinnon voisi aivan hyvin toimittaa lukuasemani viereen, sillä syömään siirtyminen vaatii poistumista tarinan sisältä.

Suhtaudun kirjablogeihin ja lukuhaasteisiin varovaisella uteliaisuudella, en silti ihan ymmärrä kuinka joku lukee vuodessa satoja kirjoja ja pitää aiheesta myös blogia. Ehkä sellaiset ihmiset eivät katso ohvalla istuvia televisionkatsojia fanaattisesti arvuutellen mitä kakkua ukkiskerhossa syödään tai aseta itseään katsomaan, kuinka viidakossa selviytyy suomalainen julkisuuden henkilö tai kuinka todella joku voikaan olla surkea autonkuljettaja ja toinen taas hirvittävän hyvä kuljettamaan junalla ihmisiä paikasta toiseen. Tässä muutamia esimerkkejä jonkun keksityn henkilön tv-viikosta, itsehän katson vain uutiset ja kuuntelen vakavahenkisiä radio-ohjelmia.

Viime vuonna kirjoitin Helmet-lukuhaasteen kohdat kalenteriini ja ajattelin, että tässäpä on hyvä tapa lukea. Ei siitä mitään tullut, ei ollut lukuvuosi. Tänä vuonna päätin aloittaa uudestaan. Kirjoitin lukuhaasteen kohdat taas kalenteriini ja erilliseen vihkoon. Nyt olen hyvässä vauhdissa, lukeminen kulkee ja katselen kirjoja sillä silmällä, että mikä täyttäisi minkäkin haasteen kohdan. Jos lukuhaaste on outo juttu, kurkkaa tästä.

Olen päättänyt tehdä haasteesta itseni näköisen, paljon lastenkirjallisuutta, runoutta ja novelleja, sillä niitä muutoinkin lukisin ja toki luen sitä mikä kiinnostaa mahtui se haasteeseen tai ei. Tänä vuonna vien itseni uskallukseni tuolle puolen ja uusien hyllyjen ääreen  kirjastossa, hyvin on alkanut, sarjakuvahyllyssä on mahtavia juttuja! Miksi jauhaa tästä täällä blogissa? No kun keksin tavan pitää vielä yhtä lukuvihkoa lisää kuvassa näkyvien kolmen lisäksi, Löytämön sivupalkkiin tulee linkki päivittyvälle lukuvuosi-sivulle. Laitan sinne kuvan lukemastani kirjasta ilman sen suurempia selittelyitä, sieltä voi sitten kirjakaveri hakea uusia askelkuvioita omalle kirjastoretkelleen, jos haluaa lukea yhtä outoja juttuja, kuin se Löytämön muija.

Ensi vuodeksi voinkin kehitellä Löytämön oman lukuhaasteen.

-Tuija-


5.2.2018

Pakkaspäiviä


































Joulupaketista paljastui viiden vuoden päiväkirja, kauniilla mustalla kangaskannella. Olen täyttänyt jokaiselle päivälle kylmän määrää, ulkotilan ja sisätilan havaintoja, ympäröivän maailman asioita, purkautuneita tulivuoria, vaaleja ja lakkoja. Asiat tuntuvat viiden vuoden päästä varmasti sellaisilta, ettei niitä muuten olisi muistanut.

Mökillä sellaiseen päiväkirjaan merkittiin kalasaaliit ja veden lämpötilat, soutumatkat ja ensimmäiset uimiset, vieraat ja myrskyt. Ehkäpä joku arjen museo joskus kiittää, että ihmiset ovat pitäneet pienistä havainnoistaan päiväkirjoja.

Meillä viime aikojen sisätilan havaintoja ovat olleet: pakkaspäivien aurinko, joka aamuisin riittää vitriinin ovesta sisään, kissan kaksi majapaikkaa keltaisen lampun alla hammaslääkärikaapin päällä sekä pahvilaatikossa kamiinan tulen äärellä. Keksittiin leipoa mustikkamuffinsseja yhtenä päivänä ja toisena päivänä Nestori järjesteli keittiön uusiksi. Ja uskotteko nyt kun näette, että ritarinkukka todella on neljällä kukallaan suurempi, kuin ihmispää ja kaiken lisäksi tämä on jo sen toinen kukkavana.



-Tuija-

17.1.2018

Kirjahyllystä: Lots


































Seuraa lukuvinkki kuvitustaiteen ystävälle, nojatuolimatkaajalle ja yksityiskohtien rakastajalle.

Kaikki paikat koostuvat jostakin, on kerroksia, jotka voidaan purkaa luvuiksi ja tiedoiksi ja parhaassa tapauksessa kummallisista faktoista voi hyvällä kuvitustaidolla saada aikaan ihan mahtavan kirjan. Sellainen on tämä kuvissa näkyvä Marc Martinin teos Lots. Juuri ne kummalliset faktat ja epäolennaisuudet ovat kaikista kiinnostavinta tietoa maailmassa. Kirjassa käydään mm. Intiassa, Islannissa ja Amazonin sademetsissä. Kulkuneuvot, eläimet, ihmisten tavat ja ruokakulttuuri näkyvät vahvasti kirjan aukeamilla. Suosittelin kirjaa serkkuni kahdeksanvuotiaalle ja sain terveiset myöhemmin, että kirjaa selataan yhdessä ja sellainenhan on ihan parasta ja kielitaitokin vaivihkaa karttuu, kuin vahingossa.

Seuraavaksi haluaisin tutustua muihinkin saman tekijän kirjoihin. Jotakin hyvin kiehtovaa on tässä runsaassa kuvitustyylissä ja kuten hyvässä kirjassa aina, joka kerta löytää jotakin uutta.

Meillä kuvakirjat ja muutoinkin lastenkirjallisuus muodostaa ison osan kotikirjastostamme, toki siksi, että haluamme pysyä perillä mitä lastenkulttuurissa on meneillään, mutta myös siksi, että pidämme kuvakirjoista, eivätkä ne saa olla pelkkä lasten oikeus. Monesti nopein reitti päätä huumaavaan inspiraatioon on ottaa hyllystä kuvakirja, niiden ääressä rentoutuu, kuten minkä tahansa kirjan.


-Tuija-