Lähteä kotimatkalle pää täynnä kysymyksiä. Olla yötä myöten pyörryksissä, aamullakin vielä yhtenä suuaukisena henkeään haukkovana otuksena. En ymmärrä yhtään mitä näin ja näin hirveän paljon. Helle on kenties sumentanut käsityskykyni rajallisen kapasiteetin, täyttänyt kuumalla kuulani piripintaan. Aivojen taideosastolla tarvitaan suursiivous, viilentävä mäntysuopakuuraus. En ymmärrä yhtään miksi Mänttä on täynnä videotaidetta. Jos katsoisin kolmessa talossa jokaisen videon istuisin siellä edelleen. Ei kukaan jaksa niin paljon. Upea keino lisätä yöpymisiä, mutta tämä olisi syytä kertoa etukäteen, että voisi ottaa museoon makuupussin mukaan.
Aloitimme Kuvataideviikoista, jossa tänä vuonna on Veikko Halmetojan kuratoima Kartasto-niminen näyttely. Päähäni piirtyi seuraavanlainen kartta: kartassa on rajoja, joiden päälle joku on piirtänyt omat rajansa, joku toinen korostanut niitä vahvemmaksi, kolmas siirtänyt eri paikkaan ja neljäs tullut ja kävellyt kaiken päältä jättäen jälkeensä märkiä kengänjälkiä. Kaikkien säröjen terävimmät reunat huutelevat omaa sanomaansa, kukaan ei kuuntele ketään, eikä ketään kiinnosta mikään, yksi yrittää punoa ymmärryksen lankoja kaiken välille. Vihainen ja joka suuntaan vellova, mahdoton piirtää, mahdoton hahmottaa, sekava ja harvoin kaunis. Sellaisen kartaston kanssa lähdin jatkamaan matkaani. Suosikeiksi näyttelystä nousivat Timo Wright, Teemu Korpela ja Aura Kotkavirta.
Serlachius museo Gustafissa meille ja hyvin lämmitetyille luillemme tarjoillaan Elina Brotherusta ja Dalía.
Elina Brotheruksen kohdalla joku voisi näyttää karttakepillä minua ja kertoa, että tämä tässä on esimerkki tällä tavoin leikkien ajattelevasta ja elävästä ihmisestä. Koen sellaista syvää mielen lajitoveruutta Brotheruksen taiteen äärellä, heilutan olematonta häntääni. Kaikki nämä leikkikentän leikit, ne minäkin osaan, leikitään yhdessä Elina, koska vaan.
Sitten on yläkerrassa Dali, ei mennä nyt siihen, että jaksatte mukanani vielä Göstaan.
Viileä sulavaliikkeinen laina-automme kiitää kohti toista Serlachius museota, Göstaa. Kyse on ajasta-päänäyttelyn Koen Vanmechelen on kutkuttanut Herra Löytämön mieltä keväästä saakka. Olen kuunnellut juttuja suurista kananjaloista ja elävistä kanoista. Etukäteen olen lähinnä kauhuissani ja valmiina tyrmäämään kaiken. Niin ei kuitenkaan käy, kanataiteilijalla onkin paljon asiaa mm. biodiversiteetistä ja tyyppi on selvästi huolissaan isoista asioista. Jättimäinen marmorimuna, kukkoja ja kanoja, valtava seinä täynnä kasveja, saaressa majailevia sikoja ja yllättävää kyllä suosikkini koko tästä kananpääviidakosta on surrealistinen pieni videoteos ja näyttelyvieraat vastaanottava lasisin munin täytetty hautomakone. Mukavuusalueeni osoittaa taas elastisuutensa ja muovautuu jälleen vähän laajemmaksi, sinne mahtuu ehkä tämä kanajuttukin. Suunnitelmissa on käydä asian äärellä vielä uudelleen. Ja hei kaikki Löytämön lukijat Belgiassa, teille on ilmeisesti avautumassa sinne kokonainen Koen Vanmechelen maailma, kulttuuripuisto tutkimuskeskuksineen. Ja joku vielä kysyy voiko taiteella muuttaa maailmaa.
Tätä kaikkea pitää vielä pohtia. Pitkään. Kotimatkakeskustelumme polveilee ja illalla kun valot on jo sammutettu Herra Löytämö kysyy mikä oli suosikkini pitkästä päivästä, haudon päässäni niitä lasisia munia hautomakoneessa ja mietin puhuvatko kanat kanaa vai onko niillä kielimuuri.
-Tuija-
TallennaTallenna
