Marraskuun ruskeiden iltojen sisuksissa pistelin viimeiset pistot pikku-Ahtin pikkupeittoon, jossa oli taustakankaana joku Jenni Ropen Marimekko-kangas ja tilkkupuolella kaikenlaisia jämiä, nekin Marimekkoa. Tästä marraslahjasta tuli tekijänsä näköinen, reunat mutkalla, kaikki vinossa ja sinne tänne säntäilevä tekemisen tapa, eikä viivotinta paljon pidelty hanskassa. Onneksi värit on kivat ja mitä se vauva mistään vielä ymmärtää, tyyppi on juuri ja juuri kolme kuukautta ja sillä on kuitenkin läheisinään sellaisia enemmän filosofisia, kuin insinöörimäisiä tyyppejä, joille on tärkeää enemmän se, mitä ajatuksia peitolla maatessa voi syntyä.
Löytämössä ei paljon ole näkynyt mitään kätten tekeleitä, vaikka aina joku on kesken, villasukka tai joku vaikeammin määriteltävä kokonaisuus. Elämä on projektien loppumaton virtaava vyörymä ja siltä täällä kotonakin aina näyttää. Iso osa tekeleistä lähtee lahjaksi ja monesti joku sivusta projektia seurannut miettii, kuinka raaskin laittaa niin paljon aikaa jonkun lahjaan. Tykkään tehdä, mutten välttämättä ole valmiiden asioiden ystävä, on helpompaa antaa ne pois. Seuraavaa peittoa jo suunnittelen, toki luulen nyt, että siinä malttaisin tehdä toisin ja kehittää omaa tekemistä, mutta todennäköistä on, että luisun taas sille tielle, missä linjat mutkittelevat ja risteilevät ja neula vääntyy sormissa kaarelle.
-Tuija-
