Ajettiin kauas

Pään painaminen jonkun toisen tyynyyn on harvinaista. Yö vieraassa huoneessa ja aamulla ikkunan takana uusi maisema, maiseman päällä sulava huurre. Tulemme lähes aina yöksi kotiin retkiltämme. Nyt varasimme hyvissä ajoin kissoille palvelijan ja päätimme tehdä pitkän matkan. Oli alkava syys, ei vielä marraspimeää ja joku outo kaipuu nähdä uusia tienviittoja. Veimme eteläiset mielemme kohti pohjoisia puita, joissa roikkui keltaisia pieniä lehtiä.

Aikaisin aamulla jossain ennen Mikkeliä aurinko kiipeili ylös ja valaisi matalalta horsmien kastuneet takkutukat, hevosten sieraimista tuli höyryä ja jos siinä olisi ollut silmänräpäyskamera olisi tullut hieno kuva, mutta nyt kuva on vain omassa mielessä. Matka kesti koko päivän, hyppäsimme autosta Kuopiossa, taidemuseossa ja lankakaupassa, mutta siltikin tietä vain riitti.

Silloin kun ei vielä ollut instagramia tai ohjelmakirjastoja, kun kamera kaulassa kuljettiin kahvilaan ja päivitettiin blogeihin pullakuvia tutustuin ihmiseen, josta tuli blogikaveri, kirjekaveri ja ihan oikea ystävä. Ilman blogeja emme varmasti olisi kohdanneet millään tiellä tai polulla, sillä hän on seikkailija ja minä olen betoniporsas. Nykyään sellaisia alkuperäisiä ystävien löytöpaikkoja ei niin mieti, kun on tärkeämpää, että niitä ystäviä on. Tällä kertaa kutsuimme itsemme kylään Rovaniemelle, sillä ystävän huusholliin oli muuttanut pikkuihminen. Veimme pikkuihmiselle pikkuisen villatakin, jonka neuloin siinä luulossa, että se on kuitenkin aivan liian pieni, ei ollut pieni vaan aivan sopiva ja siitä tuli heti suosikki.

Rovaniemen vierailu sisälsi seuraavat tärkeät asiat: sohvaperunoiden katselua yhdessä (perinne), keksikakun syömistä, kirppistä, kahvilaa, lankakauppaa, taidemuseota, Arktikum-vierailu, retki maiseman sisälle loiskuvia pitkospuita pitkin, termarikahvit ja palanut valkosipulileipä, paljon pikkuihmisen juttuja ja hyviä unia kirjahyllyn katveessa.

Paluumatkalla reittimme kulki Ranuan eläinpuiston ja kummitädin herkkupöydän kautta yöksi omaan sänkyyn.

Kun matkaa harvoin pitkästi sitä muistaa matkat ja tienvarren hevosten höyrysieraimet ja kahvilan täydellisen vohvelin vielä pitkän ajan päästä.

-Tuija-

ps. Erityiset Löytämö tykkää-merkit antaisimme Kuopion taidemuseolle ja Rovaniemen Korundille.

Korppi ja kultaisten robottien armeija

Mänttä - tuo kummallinen taideahtauma Pirkanmaalla, joka vetää meitä puoleensa, vaikka kaupassa kukkapaitainen Löytämömies herättääkin hämmennystä. Kävimme tänä vuonna Kuvataideviikoilla myöhään, mutta vielä ehdit sinäkin Myöhäsen Masa, sillä 1.9. asti on aikaa sukeltaa Pekilon sisuksiin. Tänä vuonna emme kokeneet pettymyksen häivääkään, sillä kokonaisuus oli todella monipuolinen teemoiltaan ja tekniikoiltaan, lähestyttävä, perillä ajasta ja maailmasta ja sopivasti yllätyksellinen.

Erityisesti pidin Johanna Rotkon hiivagrammeista, Anu Osvan Jakutian karjasta ja Tuomas Korkalon mielenosoittajista Taavetinsaaressa.

Kävimme tietenkin myös suosikkimuseossamme Serlachiuksessa ja saatoimme molemmat vähän ihastua Olga Gummerus-Ehrströmiin. Olli ja Bucklan -näyttelyyn ehdit myös, se on esillä 12.1. asti ja levittäytyy molempiin museoihin. Mieltä kutkuttava ajatus, että historian kerroksista saadaan kaivettua esille vielä jotakin, joka ei ole ollut ennen esillä.

Matthew Day Jacksonin näyttely oli luettuna kiinnostavampi, kuin käytännössä. Kun on nähnyt suuren tilan monen näyttelyn näyttämönä olisi kaivannut tilasta otettavan enemmän irti, vaikka yksittäiset teokset olivatkin kiinnostavia. Lokakuussa Italian nykytaide ottaa tuon tilan haltuun, toivottavasti pääsemme silloin näkemään jättimäisen tilan rohkeaa käyttöä.

-Löytämön Tuija-

Kuvissa näkyvien teosten taiteilijat:

Aimo Katajamäki

Paavo Paunu

Johanna Rotko

Jaakko Törnberg

Berit Talpsepp-Jaanisoo

Tuomas Korkalo

Ihmemaan ukkelit ja koirapäät Sinkassa

Keravan taidemuseo Sinkan huoneet ovat tänä syksynä Liisan Ihmemaa. Sen sijaan, että olisi tehty eri Liisoja ihmemaissa, Herttakuningattaren myötäilevää hovia ja teekutsuja otsikko onkin mielentila ja tapa tehdä taidetta. Paino on enemmän ihmemaassa, kuin Liisassa tai Lewis Carrollin luomassa tarinassa. Näyttelyn teemaa ei ole yritetty venyttää poliittiseksi, eikä väkisin vääntää tämän hetkisen maailman ongelmiin, vaan on luotettu siihen outoon maailmaan, joka parhaimmillaan on todellisuuspakoa. Näyttely antaa luvan jokaiselle taiteilijalle esitellä oma ihmemaansa, oman taiteensa kautta ja tämä tekee tästä näyttelystä näkemisen arvoisen, kerrankin on tilaa yksittäisen taiteilijan tulla esille ja ottaa tilansa. Näyttelyn taustaäänenä soi Tommi Toijan veden lirinä.

Sinkka on viime vuosina tullut meille tutuksi ja muodostunut yhdeksi suosikiksi monipuolisen tilan ja hyvien näyttelyiden vuoksi. Tästä näyttelystä olimme kovin innoissamme jo etukäteen, sillä sen taiteilijoissa on monta meidän suosikkia ja sellaisten perässä sitä kulkee minne tahansa, varsinkin kun on vähän museohullu.

Näyttelyn ovat kuratoineet yhdessä Veikko Halmetoja ja taidemuseon johtaja Arja Elovirta. Näyttely on onnistunut, se yllättää kulman takaa silmiä särkevän pinkillä koiraeläimellä ja vie matkalle jäkälän peittämään maahan, jossa tuohen takaa kasvaa hahmo ja jäniksellä on kissan viikset. Tähän näyttelyyn on rakennettu sisään monta matkaa. Ja vaikka sanonkin näyttelyn olevan eskapistinen ei se ole mikään pelkkien kauniiden ja helppojen teosten hilpeä kokoontuminen, vaan kyllä ihmemaassakin on nurja puolensa, veri valuu ja yksi jos toinenkin on masentunut. Vie itsesi Keravalle ja anna Keravan yllättää, siellä on muutakin kuin vankila ja asema.

-Tuija-

Kuvien taiteilijat:
1.Emma Ainala
2.Mia Hamari & Tommi Toija
3. Kim Simonsson & Ilona Cutts
4. Kim Simonsson & Mia Hamari
5. Ilona Cutts


Lisää luettavaa: Simonssonista vuonna 2014  
Mia Hamari Hämeenlinnassa 2017 
Museokorttihysteriaa vuodelta 2017

Kananaskel Mänttään

Lähteä kotimatkalle pää täynnä kysymyksiä. Olla yötä myöten pyörryksissä, aamullakin vielä yhtenä suuaukisena henkeään haukkovana otuksena. En ymmärrä yhtään mitä näin ja näin hirveän paljon. Helle on kenties sumentanut käsityskykyni rajallisen kapasiteetin, täyttänyt kuumalla kuulani piripintaan. Aivojen taideosastolla tarvitaan suursiivous, viilentävä mäntysuopakuuraus. En ymmärrä yhtään miksi Mänttä on täynnä videotaidetta. Jos katsoisin kolmessa talossa jokaisen videon istuisin siellä edelleen. Ei kukaan jaksa niin paljon. Upea keino lisätä yöpymisiä, mutta tämä olisi syytä kertoa etukäteen, että voisi ottaa museoon makuupussin mukaan.

Aloitimme Kuvataideviikoista, jossa tänä vuonna on Veikko Halmetojan kuratoima Kartasto-niminen näyttely. Päähäni piirtyi seuraavanlainen kartta: kartassa on rajoja, joiden päälle joku on piirtänyt omat rajansa, joku toinen korostanut niitä vahvemmaksi, kolmas siirtänyt eri paikkaan ja neljäs tullut ja kävellyt kaiken päältä jättäen jälkeensä märkiä kengänjälkiä. Kaikkien säröjen terävimmät reunat huutelevat omaa sanomaansa, kukaan ei kuuntele ketään, eikä ketään kiinnosta mikään, yksi yrittää punoa ymmärryksen lankoja kaiken välille. Vihainen ja joka suuntaan vellova, mahdoton piirtää, mahdoton hahmottaa, sekava ja harvoin kaunis. Sellaisen kartaston kanssa lähdin jatkamaan matkaani. Suosikeiksi näyttelystä nousivat Timo Wright, Teemu Korpela ja Aura Kotkavirta.

Serlachius museo Gustafissa meille ja hyvin lämmitetyille luillemme tarjoillaan Elina Brotherusta ja Dalía.

Elina Brotheruksen kohdalla joku voisi näyttää karttakepillä minua ja kertoa, että tämä tässä on esimerkki tällä tavoin leikkien ajattelevasta ja elävästä ihmisestä. Koen sellaista syvää mielen lajitoveruutta Brotheruksen taiteen äärellä, heilutan olematonta häntääni. Kaikki nämä leikkikentän leikit, ne minäkin osaan, leikitään yhdessä Elina, koska vaan.

Sitten on yläkerrassa Dali, ei mennä nyt siihen, että jaksatte mukanani vielä Göstaan.

Viileä sulavaliikkeinen laina-automme kiitää kohti toista Serlachius museota, Göstaa. Kyse on ajasta-päänäyttelyn Koen Vanmechelen on kutkuttanut Herra Löytämön mieltä keväästä saakka. Olen kuunnellut juttuja suurista kananjaloista ja elävistä kanoista. Etukäteen olen lähinnä kauhuissani ja valmiina tyrmäämään kaiken. Niin ei kuitenkaan käy, kanataiteilijalla onkin paljon asiaa mm. biodiversiteetistä ja tyyppi on selvästi huolissaan isoista asioista. Jättimäinen marmorimuna, kukkoja ja kanoja, valtava seinä täynnä kasveja, saaressa majailevia sikoja ja yllättävää kyllä suosikkini koko tästä kananpääviidakosta on surrealistinen pieni videoteos ja näyttelyvieraat vastaanottava lasisin munin täytetty hautomakone. Mukavuusalueeni osoittaa taas elastisuutensa ja muovautuu jälleen vähän laajemmaksi, sinne mahtuu ehkä tämä kanajuttukin. Suunnitelmissa on käydä asian äärellä vielä uudelleen. Ja hei kaikki Löytämön lukijat Belgiassa, teille on ilmeisesti avautumassa sinne kokonainen Koen Vanmechelen maailma, kulttuuripuisto tutkimuskeskuksineen. Ja joku vielä kysyy voiko taiteella muuttaa maailmaa.

Tätä kaikkea pitää vielä pohtia. Pitkään. Kotimatkakeskustelumme polveilee ja illalla kun valot on jo sammutettu Herra Löytämö kysyy mikä oli suosikkini pitkästä päivästä, haudon päässäni niitä lasisia munia hautomakoneessa ja mietin puhuvatko kanat kanaa vai onko niillä kielimuuri.

-Tuija-  

TallennaTallenna

Viiva

Hämeenlinnan taidemuseossa on vielä kymmenisen päivää nähtävillä Hämeenlinnan taiteilijaseuran 70-vuotisjuhlanäyttely nimeltään Viiva. Kun aika paljon viettää aikaa katsellen oman kaupunkinsa taiteilijoiden töitä on kutkuttavaa päästä toisen kaupungin tuoreen taiteen äärelle. Päänsisäinen taidekirjasto kasvaa uusilla kiinnostavilla nimillä ja muistiin painuu karvoja, katastrofikuvia, lyijykynän suhinaa ja eräs yksisarvinen.
Pakko tunnustaa nyt, älkää ampuko, mutta Hämeenlinnan taidemuseossa käynti oli ensimmäinen ja vähän hävetti, kun niin lähellä on niin hieno museokokonaisuus. Meille Hämeenlinna on ollut "vain" kirpputori -ja linnakaupunki.

Taidemuseo koostuu useista rakennuksista, joista keltainen kuutiomainen rakennus on itse Engelin suunnittelema ja juuri siellä sijaitsee tämä Kati Kivisen kuratoima Viiva-näyttely. Näyttelystä jäivät mieleen Piia Liesteen keraamiset tägit ja museokaupan pöydällä olleet hahmot, Jukka Teittisen maalaukset, Anna-Kaisa Haanahon Elämänviiva, Eira Lähteisen hiilipiirrokset ja Anne Vilkunan luonteikkaat rusakot.

Museon toisen rakennuksen täytti 60-70-lukujen modernismi, joka aiheutti keskustelua seurueessamme, meistä kukaan ei oikein innosta hyppinyt, eikä vaikuttavuus/liikuttavuus-mittari värähdellyt kenenkään sisälmyksissä, vaikka esillä olikin meille ihan tuttuja nimiä. Näyttely oli kattava kuva ja varmasti jonkun suomalaisen modernismin rakastajan unelmien täyttymys.

Mainitsen vielä senkin, että kesällä tämä Hämeenlinnan taidemuseo täyttyy pohjoismaisesta nykytaiteesta, kun keltaisen talon valtaa NoCo Art Collection.

Samalla retkellä kävimme myös kaupunginmuseo Skogterissa ja sukelsimme Mari Isotalon viimeistä päivää esillä olleisiin vetisiin kuviin Galleria Koneessa. Kun kiertelee eri kaupunkien gallerioissa kannattaa muistaa myös taidelainaamot, Galleria Koneen yhteydessä on taidelainaamo, josta olisin heti voinut kähveltää seinälle muutaman aarteen.

-Tuija-

Kuvien teosten taiteilijat:
Anna-Kaisa Haanaho
Anne Vilkuna
Piia Lieste
Jukka Teittinen
Olli Larjo
Anne Vilkuna

Tutkimusmatkailijat

Viime viikolla vierailimme Turussa, tietämättä mitään siitä mitä tulee tapahtumaan muutaman päivän päästä. Turku oli hyvä, lähestyttävä ja vähemmän salaperäinen, kuin aiemmin, johtui kai kesästä. Kyseinen kaupunki ei kuitenkaan piirry vielä karttana päähäni, niin tuttu se ei vielä ole. Silti Löytämöläiseen tapaan piirsimme uusia reittejä aivojen karttakirjaan, kun ihailimme Samppalinnan maauimalaa ja sieltä tulleita märkähiuksisia ihmisiä, kattoja ja väkisin yhteensovitettuja vanhoja ja uusia taloja. Pääkohteenamme oli tietenkin Wäinö Aaltosen museo, jossa oli Jacob Hashimoton näyttely Giants and uncertain atmospheres. Yltäkylläinen ennakkoon nautittu kuvaähky ei vienyt näyttelyltä hohtoa, vaan näyttely oli monta kertaa hienompi, kuin yksikään sieltä otettu kuva. Onneksi näyttely on auki vielä 24.9.2017 asti, joten ehdit hyvin. Museolla on myös WAMblog, joka kannattaa kurkata, jos mietityttää esimerkiksi millaisissa paketeissa kuljetetaan tämmöisiä teoksia.

Mukanamme matkannut innostuja luki meille takapenkiltä Vilpitön mieli-kirjaa ja oli muutoinkin varsin kelvollinen matkakumppani. Löysimme tiemme uskomattomaan biologiseen museoon, joka piileskelee varsin onnistuneesti puiden katveessa. Jo pelkän hienon rakennuksen takia kannattaa etsiä reitti museoon. Hyönteiskammoiselle sopivassa määrin kauhun hetkiä ja suuri oivallus siitä, että eihän meillä täällä mitään, entäs Afrikan ötököiden kokoluokka. Taidemuseon skippasimme tällä kertaa kokonaan, sillä yksi päivä ei riitä kaikkeen. Söimme kauppahallissa ja haimme iltapalaa kotiin leipomo Grynistä, jota ihailemme väsymättä instagramin kautta. Se croissantti, se croissantti, et tiedä ennen kuin maistat.

Liian kaukana olet Turku, saisit siirtyä lähemmäs.

-Tuija-

Julisteita Lahdessa

Lahden taidemuseolla on pitkä historia julistetaiteen esittelyssä. Joka kolmas vuosi järjestettävä kansainvälinen julistetriennale on museossa esillä nyt ja onneksi vielä 24.9.2017 asti. Sunnuntaisin on tarjolla yleisöopastuksia, niiden ajankohdat kannattaa tarkastaa taidemuseon sivuilta.

Kävimme näyttelyssä jo kaksi kertaa, mutta saattaa olla, että kolmaskin kerta tarvitaan. Julisteet ovat esillä kilpailusarjoittain ja ripustus on onnistunut, vaikka julisteiden kunto on osittain vaihteleva ja pistää silmään. Julistetaide on sopivan lähestyttävää kesäsisältöä museoon, mutta ajattelematta et museosta poistu, sillä etenkin ympäristösarjan julisteet ovat pysäyttäviä.

Taidemuseon inspiraatio -ja ajatusryöpyn jälkeen on hyvä käydä viilentämässä aivoja jäätelöllä, tien toiselle puolelle on nimittäin avattu Bus gelato, josta saa esimerkiksi donitsin, hattaran tai homejuuston makuista jäätelöä.

-kirjoitti: Tuija, kuvasi: Nestori-

Linnan yllätys

Kesäretket ovat olleet nyt vähäisiä, mutta olihan sitä lähdettävä yksi syntymäpäiväsankaritar viemään yllätykseksi Hämeenlinnaan. Ajattelimme, että voihan sitä itse linnassakin käydä, kun edellisestä kerrasta oli aikaa. Päädyimme huikeaan näyttelyyn, se yllätti meidät täysin heti linnan sisäpihalla, johon oli pystytetty Tapani Kokon tilateos pakanakirkko, jossa tuntuu kuin olisi hieman vinksahtaneessa vekkulassa.

Pyhät & Pakanat- näyttelyssä keskiaika ja nykyaika on laitettu samaan tilaan, oikeastaan kyseessä ei ole törmäyttäminen, vaan rinnakkain asettelu ja jonkinlainen yhtenäinen lanka aikojen välissä. Puusta veistetään edelleen ja puiden sisällä on piilossa ties mitä maailmoja ja hahmoja, kuvanveistäjät kaivavat ne esiin. Näyttelyyn on koottu Mia Hamarin, Maija Helasvuon ja Tapani Kokon veistosten rinnalle keskiaikaisia puuveistoksia kirkkojen ja kansallismuseon kokoelmista. Välttämättä noin kirjoitettuna ajatus ei ehkä toimi, mutta toteutus on hieno. Yksi seurueestamme kulki oppaan antaman tabletin kanssa ja me muut haahuilimme välillä kurkkien, mitä tablettiopas sanoo.

Tapani Kokon veistokset olivat meille aiemmin tuttuja ja me Löytämöläiset olemme molemmat ihan faneja. Mia Hamari ja Maija Helasvuo olivat ennen näyttelyä tuntemattomia nimiä meille, mutta etenkin Hamarin työt saivat huokailemaan hämmästyksestä. Rujous, rumuus ja raakuus veistojäljessä ja siitä syntyvä vavisuttava kauneus yhdistää näyttelyn nykytaidetta. 2000-luvun taiteilijoiden töissä on kaikissa myös viittauksia menneeseen. Keskiaikaisissa veistoksissa taiteilijalla ei ole ollut samanlaista vapautta tehdä, kuin nykyään, värit, kasvojen piirteet ja koko asetelma on varmasti ollut hyvinkin ennalta määrättyä. Taito on aina kiinnostavaa ja se mitä teokset öisin puhuvat toisilleen, kun kukaan ei ole kuulemassa.

Näyttely toi esiin myös konservointia, kun osittain konservoitu Someron alttarikaappi oli tuotu näyttelyyn ja konservoinnista oli tehty video. Konservaattorin melko salamyhkäisen työn tuominen näkyville näyttelyyn oli mielenkiintoista, ei ehkä kaikkien mielestä, mutta tällaisten museonörttien mielestä oli. Myös 3D-mallinnus Pyhästä Yrjöstä ja lohikäärmeestä punoo aikoja yhteen.

Vie itsesi linnaan, se kannattaa, sillä hyvän näyttelyn jälkeen maailma ei koskaan ole sama!

-Tuija-

Kesä tuulee nilkkoihin

Kesäkuuta hönkivä Helsinki odotti meitä ja kuin ilahtuneena jälleennäkemisestä tarjoili se meille parastaan. Päätettiin vinguttaa museokorttiin vähän kulumisen jälkiä, kun ensimmäinen museokorttivuosi lähenee loppuaan. Enää 19 päivää jäljellä. Ateneumissa oli Alvar Aalto, mutta silti uusi kokoelmanäyttely Suomen taiteen tarina vaikutti enemmän, pidin kovasti näyttelysuunnittelusta ja seinien värien tuomasta tunnelman vaihtelusta ja etenkin runsaasta ripustuksesta.

Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa kukkivat kuusamat ja alppiruusut, kasvihuoneissa kummajaiskasvit. En vieläkään oikein ymmärrä sitä, että joku saa asua talossa puutarhan laidalla ja joka aamu katsoa puutarhamaiseman muutoksia. Huomenna lauantaina 17.6. mikäli olet Helsingissä vie itsesi uusitun ulkopuutarhan avajaisiin, silloin pääsee myös ilmaiseksi kasvihuoneisiin.


Iltapäivällä veimme itsemme tervehtimään Pientä Haltijakauppaa ja sen Haltijaemoa. Tuija on ollut elämässämme pitkään ja on aina jännittävää sukeltaa siihen maailmaan, jota Tuija kantaa mukanaan, minne ikinä meneekään ja ihastella tyyppejä, joita Tuijan käsistä on syntynyt.  Jos kaipaat jotain erilaista tai haluaisit vaikkapa viedä jonkun pienen ystävän vaikuttumaan pienestä kaupasta, jossa on mainio henki, suuntaa Mariankadulle numeroon 15.

-Tuija-

Kortti seikkailuun

Viime vuoden heinäkuussa ostimme parhaat matkaliput. Näiden lippujen avulla olemme nähneet jo vaikka mitä, avanneet monia ovia, joiden kahvaan ei välttämättä muuten olisi tullut tarttuneeksi ja mikä onni, että moni ovista on vielä avaamatta, jää jotain tulevillekin vuosille. Tämä on koukuttava ostos. En puhu nyt seutulipusta, enkä juna-alennuksista, vaan kirkkaan keltaisesta museokortista, joka on parempi, kuin yksikään bonuskortti tai kanta-asiakkuus. Tietyissä tilanteissa sillä saattaa jopa päästä jonon ohi.

Emman Rut Bryk -näyttely oli ensimmäinen museokorttikohteemme ja Lahden taidemuseon Takaisin puuhun -näyttely on viimeisin. Taidemuseot ovat olleet meille se kaikista käydyin museotyyppi. Kun elämä muuten tuntuu tyhmältä on ihana heittäytyä museon syliin, olla hiljaa tai puhua pulputtaa, kiertää nopeasti tai laahustaa tuntiviisarin kanssa samaa tahtia. Ja mikä parasta museoissa tuoksuu aina hyvältä! Ennen kirppiksille suuntautuneet sunnuntaiajelut ovat muuttuneet museoretkiksi ja kesää kohden vauhti taas kiihtyy, kuten sanottu koukussa ollaan ja uusia reittisuunnitelmia tehdään. Kaikista hienoimpiin näyttelyihin tulee palattua vielä unissaankin, elokuinen päivämme Mäntässä oli juuri sellainen. Olen unessani pitänyt jotakin ihmeellistä koulua Serlachius-museo Gustafissa, paikka teki minuun niin suuren vaikutuksen vanhana rakennuksena.

Taianomaisen keltaisen kortin voi ihan hyvin hankkia sellainenkin, joka ei ole niin kulttuuri-ihmisiä ja niin innostunut kaikesta (myönnän, että me olemme molempia ja isoin kertoimin), muutama kerta eri näyttelyissä ja alkaa huomatakin itsessään sen kulttuuri-ihmisen piirteitä ja innostusta säilyneisiin luihin ja vanhoihin maalauksiin. Kaikkea ei tarvitse ymmärtää, joskus on vain hyvä altistua. Pysähtyä ja nähdä. En itsekään tiedä sisäistinkö aivan kaikkea Valokuvataiteen museon poliittisen valokuvan festivaalin sisällöstä, sillä se todella vyöryi päälle, mutta ainakin se jäi hyvällä tavalla vaivaamaan ja silloin jossakin on onnistuttu. Piileehän tässä museoramppaamisessa sellainen vaara, että saattaa joskus innostua, oppia uutta ja toivoa todella olevansa joku muu tai että olisi syntynyt toiseen aikaan. Taidemuseoissa joutuu usein suuren hämmästyksen äärelle, kuinka joku voikaan olla niin taitava ja kuinka itse on onnekas, kun näki juuri sinä päivänä juuri sen näyttelyn.

Museokortti yhdistää museokortilliset kaverit yhteen, sillä yhdessä voi mennä museoon olemaan hiljaa, mutta uskoisin, että museokortillinen uskaltaa laittaa jalkansa museon ovesta sisään myös yksinkin. Ja oikeastihan museo on tekosyy päästä museokauppaan. Josta tulikin mieleeni, että olen ottanut tavaksi lähettää näyttelyyn liittyvän kortin eräälle taiteista kiinnostuneelle nuorelle Haitulalle, myöhemmin hän ehkä huomaa omistavansa kattavan postikorttigallerian. Siinä on tarpeeksi hyvä syy saada viipyillä vinkuvan postikorttitelineen luona ja ihanien muistikirjojen ääressä.

Merkinnän kuvat: Keravan taidemuseo Sinkka, Näkyväksi neulottu, Melek Mazici
Suomen lasimuseo, Accident - 10 suomalaista lasitaiteilijaa, Alma Jantunen
Espoon modernin taiteen museo, Taikalaatikko, Rut Bryk

-Tuija-

<a href="https://www.bloglovin.com/blog/18830709/?claim=twupgnfs8gj">Follow my blog with Bloglovin</a>