Ajettiin kauas

Pään painaminen jonkun toisen tyynyyn on harvinaista. Yö vieraassa huoneessa ja aamulla ikkunan takana uusi maisema, maiseman päällä sulava huurre. Tulemme lähes aina yöksi kotiin retkiltämme. Nyt varasimme hyvissä ajoin kissoille palvelijan ja päätimme tehdä pitkän matkan. Oli alkava syys, ei vielä marraspimeää ja joku outo kaipuu nähdä uusia tienviittoja. Veimme eteläiset mielemme kohti pohjoisia puita, joissa roikkui keltaisia pieniä lehtiä.

Aikaisin aamulla jossain ennen Mikkeliä aurinko kiipeili ylös ja valaisi matalalta horsmien kastuneet takkutukat, hevosten sieraimista tuli höyryä ja jos siinä olisi ollut silmänräpäyskamera olisi tullut hieno kuva, mutta nyt kuva on vain omassa mielessä. Matka kesti koko päivän, hyppäsimme autosta Kuopiossa, taidemuseossa ja lankakaupassa, mutta siltikin tietä vain riitti.

Silloin kun ei vielä ollut instagramia tai ohjelmakirjastoja, kun kamera kaulassa kuljettiin kahvilaan ja päivitettiin blogeihin pullakuvia tutustuin ihmiseen, josta tuli blogikaveri, kirjekaveri ja ihan oikea ystävä. Ilman blogeja emme varmasti olisi kohdanneet millään tiellä tai polulla, sillä hän on seikkailija ja minä olen betoniporsas. Nykyään sellaisia alkuperäisiä ystävien löytöpaikkoja ei niin mieti, kun on tärkeämpää, että niitä ystäviä on. Tällä kertaa kutsuimme itsemme kylään Rovaniemelle, sillä ystävän huusholliin oli muuttanut pikkuihminen. Veimme pikkuihmiselle pikkuisen villatakin, jonka neuloin siinä luulossa, että se on kuitenkin aivan liian pieni, ei ollut pieni vaan aivan sopiva ja siitä tuli heti suosikki.

Rovaniemen vierailu sisälsi seuraavat tärkeät asiat: sohvaperunoiden katselua yhdessä (perinne), keksikakun syömistä, kirppistä, kahvilaa, lankakauppaa, taidemuseota, Arktikum-vierailu, retki maiseman sisälle loiskuvia pitkospuita pitkin, termarikahvit ja palanut valkosipulileipä, paljon pikkuihmisen juttuja ja hyviä unia kirjahyllyn katveessa.

Paluumatkalla reittimme kulki Ranuan eläinpuiston ja kummitädin herkkupöydän kautta yöksi omaan sänkyyn.

Kun matkaa harvoin pitkästi sitä muistaa matkat ja tienvarren hevosten höyrysieraimet ja kahvilan täydellisen vohvelin vielä pitkän ajan päästä.

-Tuija-

ps. Erityiset Löytämö tykkää-merkit antaisimme Kuopion taidemuseolle ja Rovaniemen Korundille.

Purnun Lumous

Ihon valo, kun astumme tilaan, jossa Ola Kolehmaisen ja Berit Talpsepp-Jaanisoon teokset kohtaavat ja jostain syystä hohtavat jotenkin samoin, kuulaasti. Molemmissa on oikeastaan kyse rakennelman rakentamisesta uudestaan, toinen rakentaa uuden harmonian rikkomalla pyhän symmetrian ja toinen saksii ihon haluamaansa järjestykseen luoden kokonaan uuden muotokuvan. Jokin klassinen kohtaa uuden tekemisen tavan.

Olemme Purnussa, Orivedellä. On taas uusi kesä ja uusi näyttely. Meitä jännittää, sillä parhaimmillaan hyvän näyttelyn jälkeen kulkee viikonkin ajatukset puolittain nähdyn ja koetun sisällä, joskus taas mitään ei jää käteen ja maku on vetinen. Suosikkikuraattorit eivät onneksi petä koskaan, eivät tälläkään kertaa. Jatketaan eteenpäin.

Vaihtaessa pimeään tilaan on Sami van Ingénin lyhytelokuva Polte täynnä tulenvaloa, palaneen käryä ja mielenkiintoista oivallusta siitä, mitä ihmisen valta on suhteessa luonnon voimaan. Teuvo Tulion Nuorena nukkunut -elokuvan tulipalossa tuhoutuneita osia on käytetty materiaalina ja herätetty uudelleen henkiin. Regina Linnanheimon kasvoilla juoksee tulen jälkiä ja 15 minuuttia lumousta osoittautuu koko näyttelyn liimaksi.  

Kyse on siis valosta, yön valosta, ajovalosta, pyhän tilan valosta, ukkosen valosta, tulen valosta, äkkivalosta, valokeilasta, valosta syvyyksissä, unohduksen vähävalosta, valosta valokatteen alla, asioiden asettamisesta valoon ja tämä kaikki lumoaa sen, joka on siihen valmis.

Kyse on myös siitä, kuinka korpi ottaa vallan puutarhassa, kuinka ihminen yrittää asetella ja rakentaa ja lopulta kuitenkin kasvimaalla kasvaa koivu ja horsmapelto. Tai toisaalta kuinka ihminen jättää jälkeensä omenapuun silloin, kun asumuksesta voi olla jäljellä enää kivijalka. Kati Immosen maalaukset ovat täynnä yksityiskohtia ja Leikkimetsä-sarjan teoksista tulee mieleen Japani. Niitä katsellessa tekee mieli itsekin asetella männynoksa, koiranputki ja tiskiharja ikebanailemaan maljakkoon ja leikata punaherukka bonsaiksi. Näiden teosten seurassa ylväänä seisoo Paavo Halosen Mies tahtoo rakentaa. Se on selvästi valmis raivaamaan pihlajakättensä voimalla, valmis käymään taistoon villiä vastaan. Eikä vastaseinällä tuijottava Korpi vastaan puutarha, ole sille homma eikä mikään.

Sisäpihalla teemaan yhdistyy ajatus elävistä mielipidepalstoista, huoltoasemista ja torikahviloista, jotka possumunkin sokereita metsästävän kärpäsen mielestä saattavat kuulostaa yhtä kakofonisilta, kuin Emma Rönnholmin ja Salla Vapaavuoren Mielipidepalsta -teoksen kirjoitukset, jotka on kerätty verkon keskustelufoorumeilta ja sanomalehdistä. Palsta on pitkä pöytä, siellä eivät keskustele pahvimukit ja palasokerit vaan kasvit. Kasvien yhteyteen on laitettu lajikyltti ja mielipide, kasvista tulee puhujan hahmo. Teosta voi seurata osoitteessa mielipidepalsta.fi, teos muuttuu ja kasvaa, se rönsyilee, joku ehkä tukehtuu, toinen jyrää, kolmas sinnittelee samanlaisena ja neljäs pudottaa kukkansa. Jo nyt katsomalla oheisesta linkistä kasvun edistymistä voi nähdä monta muutosta. Herää kysymys ehtiikö jättikurpitsa muodostua jättimäiseksi ennen kesänäyttelyn päättymistä.

Ensimmäisessä paviljongissa tanssitaan joutsenena, siellä Maippi Ketolan animaatiossa roskatanssija esittää soolonsa roskien ympäröimänä, joutsenen viimeisen laulun. Runollisia roskia ja maailman tila pyörähtelee näytöllä. Viereisessä paviljongissa sirittää sirkka, Idänhepokatti. Ladan kanssa tilan jakavat huikeat taidokkaat ja miltei uskomattomat Kalle Lampelan kuvat, joiden teostiedoissa todella lukee värikynä tai lyijykynä paperille.

Paviljonki 6 tarjoaa uuden näkemyksen Taisteleviin metsoihin ja heti ovella täytyy olla varovainen, ettei vahingossa törmää liukastelevaan Sokeaan peuraan, näiden jännittävien otusten seurassa ovat Kristiina Uusitalon maalaukset, joiden henki on terävä ja pehmeä samaan aikaan. Erityisesti tämän tilan teokset koen hankalina avajaishumussa, en pääse sisälle omaan kokemisen kuplaani ja kaipaisin enemmän aikaa olla näiden kanssa. Toivon vielä palaavani näidenkin ääreen.

Vaikka edellisissä mainituissa löytyy jotakin taianomaista, salaperäistä ja kutkuttavaa on lumoutumisen hetki se, kun kohtaa kahisevat rönsyilevät kankaat, soturimaiset hahmot, joiden päät ovat kääntyneet pois. Kyseessä ovat Lauri Laineen maalaukset. Mieleni leikkii, näkee kuvien hahmot pitelemässä roskapusseja ja romuja, maailmanlopun raivaamista ja jatkuvaa valmiutta. Yhtä hyvin tanssia, soittimia, valmistautumista juhlaan tai koitokseen. Näiden maalausten äärellä voisin viettää koko kesän, niissä on jotakin, jota on vaikea kuvailla. Ehkä samaa miettii Berit Talpsepp-Jaanisoon Kleopatra, joka on asettautunut maalausten ääreen makaamaan, ehkä ne ovatkin hänen sotureitaan tai viihdyttämässä häntä.

Tänä vuonna Aimo Tukiaisen taideriiheen houkuttavat Paavo Halosen teokset, jotka ovat kuin tilattuja tilaan, ne asettuvat sinne hyvin Tukiaisen teosten sekaan pieniksi salaisiksi kertomuksiksi. Olemme molemmat seuranneet kyseisen taiteilijan teoksia jo pitkään ja nyt viimein näimme niitä mitä parhaimmassa ympäristössä. Paavo Halosen kyky yhdistellä esineitä toisiinsa luo omanlaisensa maailman, runollisen universumin, jossa jää odottamaan uutta tarinaa. Ei voi olla aivan varma onko hämähäkki seuraavan kerran munankuoren päällä, onko se osa vai asettunut osaksi.

Monien teosten kohdalla haluan vielä miettiä, käydä paikalla toisenkin kerran ja tutustua lisää ja todella keskittyä.
Pidän erityisen paljon siitä, että monissa teoksissa leikitään, mutta sävy ei ole hupailua ja viihtymistä, vaan taustalla on pohdintaa maailman tilasta. Kokonaisuus on ehjä, se sopii poukkoilijalle, ei ole niin merkitystä missä järjestyksessä näyttelyä kiertää, kaikki asettuu paikalleen, kuin olisivat tulleet jäädäkseen. Löytämöläiset suosittelevat painokkaasti. Toinen meistä saunakulttuurin hikoilevana ystävänä uhoaa menevänsä Purnun savusaunaan vielä tänä kesänä, joten kenties se tarjoaa hyvän hetken rauhoittua näyttelyn ääreen uudelleen.

Mene siis katsomaan mitä asiaa on jättikurpitsalla, perunalla tai metsäkurjenpolvella. Me yhdistimme Oriveden matkaan toisenkin kohteen, siitä lisää seuraavassa.

-Löytämön Tuija-

Purnu löytyy osoitteesta Mustasaari 63, 35100 Orivesi. Lauantaisin näyttelyssä on opastus klo 15-16. Näyttely on avoinna 16.6. - 11.8.2019. Ohjelmasta ja tapahtumista löydät lisätietoa osoitteesta www.purnu.fi

Löytämössä myös viime kesän Purnun näyttelystä Toisto.

Kuvissa näkyvien teosten taiteilijat:

1&2: Berit Talpsepp-Jaanisoo

3&4: Kati Immonen

5: Emma Rönnholm & Salla Vapaavuori

6: Kalle Lampela

7: Lauri Laine

8: Paavo Halonen

Ihmemaan ukkelit ja koirapäät Sinkassa

Keravan taidemuseo Sinkan huoneet ovat tänä syksynä Liisan Ihmemaa. Sen sijaan, että olisi tehty eri Liisoja ihmemaissa, Herttakuningattaren myötäilevää hovia ja teekutsuja otsikko onkin mielentila ja tapa tehdä taidetta. Paino on enemmän ihmemaassa, kuin Liisassa tai Lewis Carrollin luomassa tarinassa. Näyttelyn teemaa ei ole yritetty venyttää poliittiseksi, eikä väkisin vääntää tämän hetkisen maailman ongelmiin, vaan on luotettu siihen outoon maailmaan, joka parhaimmillaan on todellisuuspakoa. Näyttely antaa luvan jokaiselle taiteilijalle esitellä oma ihmemaansa, oman taiteensa kautta ja tämä tekee tästä näyttelystä näkemisen arvoisen, kerrankin on tilaa yksittäisen taiteilijan tulla esille ja ottaa tilansa. Näyttelyn taustaäänenä soi Tommi Toijan veden lirinä.

Sinkka on viime vuosina tullut meille tutuksi ja muodostunut yhdeksi suosikiksi monipuolisen tilan ja hyvien näyttelyiden vuoksi. Tästä näyttelystä olimme kovin innoissamme jo etukäteen, sillä sen taiteilijoissa on monta meidän suosikkia ja sellaisten perässä sitä kulkee minne tahansa, varsinkin kun on vähän museohullu.

Näyttelyn ovat kuratoineet yhdessä Veikko Halmetoja ja taidemuseon johtaja Arja Elovirta. Näyttely on onnistunut, se yllättää kulman takaa silmiä särkevän pinkillä koiraeläimellä ja vie matkalle jäkälän peittämään maahan, jossa tuohen takaa kasvaa hahmo ja jäniksellä on kissan viikset. Tähän näyttelyyn on rakennettu sisään monta matkaa. Ja vaikka sanonkin näyttelyn olevan eskapistinen ei se ole mikään pelkkien kauniiden ja helppojen teosten hilpeä kokoontuminen, vaan kyllä ihmemaassakin on nurja puolensa, veri valuu ja yksi jos toinenkin on masentunut. Vie itsesi Keravalle ja anna Keravan yllättää, siellä on muutakin kuin vankila ja asema.

-Tuija-

Kuvien taiteilijat:
1.Emma Ainala
2.Mia Hamari & Tommi Toija
3. Kim Simonsson & Ilona Cutts
4. Kim Simonsson & Mia Hamari
5. Ilona Cutts


Lisää luettavaa: Simonssonista vuonna 2014  
Mia Hamari Hämeenlinnassa 2017 
Museokorttihysteriaa vuodelta 2017

Kananaskel Mänttään

Lähteä kotimatkalle pää täynnä kysymyksiä. Olla yötä myöten pyörryksissä, aamullakin vielä yhtenä suuaukisena henkeään haukkovana otuksena. En ymmärrä yhtään mitä näin ja näin hirveän paljon. Helle on kenties sumentanut käsityskykyni rajallisen kapasiteetin, täyttänyt kuumalla kuulani piripintaan. Aivojen taideosastolla tarvitaan suursiivous, viilentävä mäntysuopakuuraus. En ymmärrä yhtään miksi Mänttä on täynnä videotaidetta. Jos katsoisin kolmessa talossa jokaisen videon istuisin siellä edelleen. Ei kukaan jaksa niin paljon. Upea keino lisätä yöpymisiä, mutta tämä olisi syytä kertoa etukäteen, että voisi ottaa museoon makuupussin mukaan.

Aloitimme Kuvataideviikoista, jossa tänä vuonna on Veikko Halmetojan kuratoima Kartasto-niminen näyttely. Päähäni piirtyi seuraavanlainen kartta: kartassa on rajoja, joiden päälle joku on piirtänyt omat rajansa, joku toinen korostanut niitä vahvemmaksi, kolmas siirtänyt eri paikkaan ja neljäs tullut ja kävellyt kaiken päältä jättäen jälkeensä märkiä kengänjälkiä. Kaikkien säröjen terävimmät reunat huutelevat omaa sanomaansa, kukaan ei kuuntele ketään, eikä ketään kiinnosta mikään, yksi yrittää punoa ymmärryksen lankoja kaiken välille. Vihainen ja joka suuntaan vellova, mahdoton piirtää, mahdoton hahmottaa, sekava ja harvoin kaunis. Sellaisen kartaston kanssa lähdin jatkamaan matkaani. Suosikeiksi näyttelystä nousivat Timo Wright, Teemu Korpela ja Aura Kotkavirta.

Serlachius museo Gustafissa meille ja hyvin lämmitetyille luillemme tarjoillaan Elina Brotherusta ja Dalía.

Elina Brotheruksen kohdalla joku voisi näyttää karttakepillä minua ja kertoa, että tämä tässä on esimerkki tällä tavoin leikkien ajattelevasta ja elävästä ihmisestä. Koen sellaista syvää mielen lajitoveruutta Brotheruksen taiteen äärellä, heilutan olematonta häntääni. Kaikki nämä leikkikentän leikit, ne minäkin osaan, leikitään yhdessä Elina, koska vaan.

Sitten on yläkerrassa Dali, ei mennä nyt siihen, että jaksatte mukanani vielä Göstaan.

Viileä sulavaliikkeinen laina-automme kiitää kohti toista Serlachius museota, Göstaa. Kyse on ajasta-päänäyttelyn Koen Vanmechelen on kutkuttanut Herra Löytämön mieltä keväästä saakka. Olen kuunnellut juttuja suurista kananjaloista ja elävistä kanoista. Etukäteen olen lähinnä kauhuissani ja valmiina tyrmäämään kaiken. Niin ei kuitenkaan käy, kanataiteilijalla onkin paljon asiaa mm. biodiversiteetistä ja tyyppi on selvästi huolissaan isoista asioista. Jättimäinen marmorimuna, kukkoja ja kanoja, valtava seinä täynnä kasveja, saaressa majailevia sikoja ja yllättävää kyllä suosikkini koko tästä kananpääviidakosta on surrealistinen pieni videoteos ja näyttelyvieraat vastaanottava lasisin munin täytetty hautomakone. Mukavuusalueeni osoittaa taas elastisuutensa ja muovautuu jälleen vähän laajemmaksi, sinne mahtuu ehkä tämä kanajuttukin. Suunnitelmissa on käydä asian äärellä vielä uudelleen. Ja hei kaikki Löytämön lukijat Belgiassa, teille on ilmeisesti avautumassa sinne kokonainen Koen Vanmechelen maailma, kulttuuripuisto tutkimuskeskuksineen. Ja joku vielä kysyy voiko taiteella muuttaa maailmaa.

Tätä kaikkea pitää vielä pohtia. Pitkään. Kotimatkakeskustelumme polveilee ja illalla kun valot on jo sammutettu Herra Löytämö kysyy mikä oli suosikkini pitkästä päivästä, haudon päässäni niitä lasisia munia hautomakoneessa ja mietin puhuvatko kanat kanaa vai onko niillä kielimuuri.

-Tuija-  

TallennaTallenna

Äkkilähtövinkki Padasjoelle

Perjantaina 13. heinäkuuta lähdimme sinne missä heinäsirkat sirittävät ja valkoisissa verhoissa kiipeilevät kärpäset. Siellä on joskus menty ruokajonoon ja kirjoitettu kouluaineita, mutta nykyisin se on taiteen koti. Siispä nenät kohti tämän vuoden Ars Auttoista, joka tänä kesänä on avoinna vain viikonloppuisin heinäkuun ajan. Eli Löytämön vinkki tulee nyt viimetipan ja äkkilähtöjen ystäville, ensi viikonloppuna 27.7.-29.7. ehtii vielä ja kannattaa ehtiä. Suosittelen jättämään kaikki mahdolliset kesähäät ja markkinat väliin ja suuntaamaan kohti Padasjoen Auttoista. Sehän on oikeastaan matkan varrella oli matkalla mihin tahansa.

Tänä vuonna esillä on itse asukkaiden taiteilija -ja muotoilijapariskunnan Komugi Andon ja Teemu Salosen omia töitä tältä vuodelta ja aiemmilta vuosilta. Sekaan mahtuu myös intialainen pop-up ravintola ja moctailbar. Mainioita hulluja kun ovat, nuo Komugi ja Teemu, oli näyttelyä vielä muutettu käyntimme jälkeen ja kieltämättä olisi mielenkiintoista nähdä miten. Ars Auttoisissa jokaisessa piilossa ja nurkassa on jotakin kiinnostavaa, jännittävää, hassua kaunista, kuten aurauskeppi, joka on valaisin. Kasvoille nousee hymy ja paikalta poistuu vähän hämmentyneenä ja iloisena. Yksityiskohdat ovat pieniä ja niistä muodostuu oma taiteensa. Näyttely nyrjäyttää ajattelun uudelle sähköautoradasta tehdylle uralle ja herättää kysymyksen miksipä ei.


Teemu on valittu tämän syksyn Habitaren Talentshoppiin, jossa esitellään neljä kiinnostavaa suomalaista muotoilijaa, joten kohta te kaikki siellä puhutte tästä miehestä.


Ars Auttoinen,
Keinuhongantie 17,
17610 Auttoinen.

-Tuija-

Viime vuoden näyttelystä kirjoitin Löytämöön, sinne tekstiin pääset tästä.

Hakulinen hikoilee numerolla seitsemäntoista

Ja avajaisvieraat jonottavat karjalanpiirakoita helteen tartuttaessa ilmanalaan havunneulasten tuoksua.  Paarmat ja muut lentävät ihmissyöjät ovat kasvaneet pienten hevosten kokoisiksi ja nauttivat päivällisen lukuisten taiteenystävien kintuista, nyt ollaan Orivedellä.

Mieslaulajien, erinäisten puheiden ja Juha Hurmeen avaussanojen jälkeen astumme taidekuplaan, jota Purnuksi kutsutaan. Purnu, säilytyskuoppa, säilyttää tänä kesänä Toisto-näyttelyä, jonka ovat kuratoineet Villa Roosan Eerika Malkki ja Jari Granholm. Siksi mekin olemme paikalla, Villa Roosasta kun ehti tulla meille merkillisesti merkittävä paikka. Vanhan huopatossutehtaan sijaan ollaankin jalat vahvasti maanpinnalla, ei yhdessä suuressa talossa, ei näyttelyksi muuttuneessa kodissa, vaan luonnon sylissä pienemmissä taloissa, jotka lasisilmin katselevat toisiaan ja keskelle muodostuu pieni piha. Me olemme Purnussa ensimmäistä kertaa uteliaisuuden vallassa. (Vaikka Orivesi onkin opistovuodelta tuttu ja kovin rakas, ei opistolta sentään Purnuun saakka kävelty.)

Seuraavaksi muutamia poimintoja esillä olevista teoksista ja ajatuksia Toisto-näyttelyssä koetusta. Hyppää mukaan minikierrokselle ja käy itse katsomassa paikan päällä loput, se kannattaa.

Kaleidoskooppisen ikkunan avaa Jan Jämsénin fraktaalivideot, niissä katsoja vaipuu hypnoosiin, jossa näkee aallonpohjia, filmin reikäreunoja, talvisen kaupungin ruutukaavoja, bakteeriviljelmiä, hämähäkin sisäisen maailman tai suurennoksen linnun sulasta. Olemme pökertyneitä nähdyn jälkeen, on pakko katsoa vähän lisää.

Viereinen paviljonki on takuumiesten, kesätyöläisten ja urheilijoiden kansoittama. Takuumiehet tulevat Eduard Uspenskin samannimisestä satukirjasta, niiden tehtävänä on pitää erilaisia kodinkoneita kunnossa takuuajan ja sen jälkeen palata tehtaalle, nyt ne viettävät kesälomapäiviään Längelmäveden rannalla neljännessä paviljongissa. Herttoniemeläisille näissä pienissä mustissa metallisissa hahmoissa saattaa olla jotakin tuttua, sillä samojen tekijöiden Sirpa Hynnisen ja Vesa-Ville Saarisen duunareita on ollut Herttoniemen katukylteissä. Paula Ollikainen on tuttu Villa Roosasta, sieltä muistan lupiinit ja pinkin talon, nyt utuisten valokuvien omaisissa maalauksissa seikkailevat juoksevat koirat ja kaikkensa kilpailusuoritukselle antaneet senioriurheilijat. Paviljongin nurmikentästä huolta pitävät kelaleikkureita työntävä kesätyöläisten joukko, joka ei välttämättä näyttäydy kaikista aurinkoisimpana hetkenä.

Leena Nion maalaukset ovat huikeita, niitä katsoo ensin näyttelykatalogin kuvassa tekstiiliteoksina, mutta ne todella ovat maalauksia, niissä keskeneräisyyden estetiikka ja aiheiden sattumanvaraisuus viehättää, mitä muuta ristipistotyön tekeminen olisi, kuin toistoa, niin näyttäytyy myös ristipistojen maalaus katsojalle. Taiteilijan on pitänyt maalata tuhansia pistoja, jotta maailmanpyörä näyttää maailmanpyörältä, eikä Nio ole unohtanut päättelemättä jääneitä langanpäitäkään. Näyttelykokemuksesta vahvimpana jäävät mieleen juuri nämä ja valitettavasti jakamaton huomioni tilassa keskittyy maalauksiin ja Tuula Lehtisen kenkiin on vaikeampi tarttua.

Camilla Vuorenmaan hiipuvan sirkustähden surullisia silmiä säestää Grönlund-Nisunen taiteilijaparin metallikuulameren aaltojen pauhu. Vuorenmaan maalauksissa toiston teemaa käsitellään kiertue-elämän kautta, pakkaamista, purkamista, esitys, tyhjä katsomo, pakkaamista, aasin aika astua vankkuriin, pikkukoirat jonossa ja taas uutta kaupunkia kohti.

Radoslaw Grytan teos tekee lähtemättömän vaikutuksen, punaisen taulun eteen on koottu tuolien joukko, tuolit ovat hauraita, väännetty vitsoista ja kyhätty puupaloista, kaikkien suunta on sama, kohti punaista taulua, jonka värin rippeitä on varissut lattialle. Kuin yhden totuuden koulussa, kuin yhden johtajan sokeina lampaina tai pakon vuoksi, vailla vapautta valita. Tässä on teos, jonka ääreen on pakko pysähtyä. Teoksen voi mieltää monin tavoin, mutta samalla, kun se kommentoi historiaa se on kiinni juuri tässä ajassa. sillä mitäpä olisi maailma historiasta oppinut.

Purnun pysyvää sisältöä ovat Aimo Tukiaisen veistokset ulkotiloissa ja paja, jossa näkyvillä on  kuvanveistäjän työkaluja ja pienempiä veistoksia. Pajan pöydille on tullut kesävieraaksi Maarit Suomi-Väänäsen minispektaakkelit, niissä syntyy karjalanpiirakoita, postilaatikot laulavat ja muovipussi pakenee. Tukiaisen veistoksista hiihtäjä Veikko Hakulinen on valittu atriumpihan vartijaksi. Melko monta urheiluviittausta tässä Toisto-näyttelyssä, eikä urheilunvihaaja edes ärsyyntynyt. Itse olisimme lisänneet Tukiaisen veistosten tavoin jotakin ympäristöön sulautuvaa ja tuoretta veistostaidetta viitoittamaan kulkua alueella ja yllättämään nurkkien takaa.

Toivomme, että Jari ja Eerika saavat jättää kädenjälkensä Purnuun ja tehdä pitkän historian omaavalle, hitusen kalkkeutuneelle paikalle kunnon kokovartalohieronnan ja laittaa Purnun veren taas kiertämään. Me seuraamme varmasti näitä taitavia kuraattoreita, jotka tekevät työtään edelleen mitä suurimmalla innolla.

Näyttely on avoinna joka päivä 12.8 saakka klo 11-18,
osoitteessa Mustasaari 63, 35100 Orivesi.
Kesän aikana Purnussa myös tapahtuu paljon esimerkkinä Suvidesign-tapahtuma.

-Löytämön Tuija-

Kuvien teosten taiteilijat:
Aimo Tukiainen ja Tuula Lehtinen
Paula Ollikainen
Aimo Tukiainen ja Leena Nio
Leena Nio
Sirpa Hynninen & Vesa-Ville Saarinen
Camilla Vuorenmaa





Ps. Vanhoihin Villa Roosa-kesiin pääset tästä:
Villa Roosa 2017
Villa Roosa 2016
Villa Roosa 2015
Villa Roosa 2014

About Clay

Löytämön kesänäyttelykausi on käynnissä, luuhaamme mahdollisimman paljon näyttelyissä ja tankkaamme talven varalta itseemme visuaalista polttoainetta. Jotkut viettävät kesänsä rannalla ja mökeillä, riehuvat tukka mudassa festareilla, me vaan tuijotamme seinälle ripustettuja maalattuja kankaita ja muita asioita, toivomme ettei kukaan puhuisi mitään ja kehräämme onnesta.

Olemme molemmat hulluina keramiikkaan, hulluus levittyy niin saveen nykytaiteen materiaalina, kuin käyttöesineisiinkin. Keramiikkaharrastus vetää puoleensa magneetin lailla, mutta vielä emme ole kumpikaan ilmoittautuneet mihinkään opetettaviksi. Siispä, kun huomasin kahden suosikkitaiteilijani instagramissa kuvia Fiskarssin About Clay -näyttelyyn tulevista töistä tiesin, että tätä en halua jättää välistä. Näyttelyluuha joutuu valitettavasti hyvinkin usein jättämään hyviä näyttelyitä välistä, kun pitkäkoipinenkaan ei ehdi kaikkialle. Nuo lempitaiteilijat ovat muuten Matias Liimatainen ja Lotta Mattila. Molempien tekemisiä olen seuraillut jo vuosia ja edelleen kyseisten tekijöiden työt saavat aikaan jotakin sisälmyksiä värisyttävää, niin tälläkin kerralla.

About Clay kutsunäyttely kokoaa yhteen eurooppalaista keramiikkataidetta eri ikäisiltä taiteilijoilta. Vaikka materiaali yhdistää on lopputuloksissa paljon variaatioita, on vankkaa miltei muovipintaa muistuttavaa umpeen lasitettua ja puhalluksen kevyttä saven omaan luonteeseen luottavaa. On hiljaisia teoksia ja huutavia teoksia, kuplivia, valuvia, tuijottavia, kerälle taipuneita, heikkoreunaisia, vahvavärisiä, kivenkaltaisia, upottavia ja ystävän tuntuisia.

Näyttely on auki syyskuun alkuun saakka, sinäkin saatat ehtiä! Löytämön hullut keramiikan palvojat suosittelevat.

-Tuija-

Kuvien taiteilijat:

Anne Mercedes

Pálma Babos

Susan O'Byrne

Riitta Talonpoika

Matias Liimatainen

Lotta Mattila

Viiva

Hämeenlinnan taidemuseossa on vielä kymmenisen päivää nähtävillä Hämeenlinnan taiteilijaseuran 70-vuotisjuhlanäyttely nimeltään Viiva. Kun aika paljon viettää aikaa katsellen oman kaupunkinsa taiteilijoiden töitä on kutkuttavaa päästä toisen kaupungin tuoreen taiteen äärelle. Päänsisäinen taidekirjasto kasvaa uusilla kiinnostavilla nimillä ja muistiin painuu karvoja, katastrofikuvia, lyijykynän suhinaa ja eräs yksisarvinen.
Pakko tunnustaa nyt, älkää ampuko, mutta Hämeenlinnan taidemuseossa käynti oli ensimmäinen ja vähän hävetti, kun niin lähellä on niin hieno museokokonaisuus. Meille Hämeenlinna on ollut "vain" kirpputori -ja linnakaupunki.

Taidemuseo koostuu useista rakennuksista, joista keltainen kuutiomainen rakennus on itse Engelin suunnittelema ja juuri siellä sijaitsee tämä Kati Kivisen kuratoima Viiva-näyttely. Näyttelystä jäivät mieleen Piia Liesteen keraamiset tägit ja museokaupan pöydällä olleet hahmot, Jukka Teittisen maalaukset, Anna-Kaisa Haanahon Elämänviiva, Eira Lähteisen hiilipiirrokset ja Anne Vilkunan luonteikkaat rusakot.

Museon toisen rakennuksen täytti 60-70-lukujen modernismi, joka aiheutti keskustelua seurueessamme, meistä kukaan ei oikein innosta hyppinyt, eikä vaikuttavuus/liikuttavuus-mittari värähdellyt kenenkään sisälmyksissä, vaikka esillä olikin meille ihan tuttuja nimiä. Näyttely oli kattava kuva ja varmasti jonkun suomalaisen modernismin rakastajan unelmien täyttymys.

Mainitsen vielä senkin, että kesällä tämä Hämeenlinnan taidemuseo täyttyy pohjoismaisesta nykytaiteesta, kun keltaisen talon valtaa NoCo Art Collection.

Samalla retkellä kävimme myös kaupunginmuseo Skogterissa ja sukelsimme Mari Isotalon viimeistä päivää esillä olleisiin vetisiin kuviin Galleria Koneessa. Kun kiertelee eri kaupunkien gallerioissa kannattaa muistaa myös taidelainaamot, Galleria Koneen yhteydessä on taidelainaamo, josta olisin heti voinut kähveltää seinälle muutaman aarteen.

-Tuija-

Kuvien teosten taiteilijat:
Anna-Kaisa Haanaho
Anne Vilkuna
Piia Lieste
Jukka Teittinen
Olli Larjo
Anne Vilkuna

Tutkimusmatkailijat

Viime viikolla vierailimme Turussa, tietämättä mitään siitä mitä tulee tapahtumaan muutaman päivän päästä. Turku oli hyvä, lähestyttävä ja vähemmän salaperäinen, kuin aiemmin, johtui kai kesästä. Kyseinen kaupunki ei kuitenkaan piirry vielä karttana päähäni, niin tuttu se ei vielä ole. Silti Löytämöläiseen tapaan piirsimme uusia reittejä aivojen karttakirjaan, kun ihailimme Samppalinnan maauimalaa ja sieltä tulleita märkähiuksisia ihmisiä, kattoja ja väkisin yhteensovitettuja vanhoja ja uusia taloja. Pääkohteenamme oli tietenkin Wäinö Aaltosen museo, jossa oli Jacob Hashimoton näyttely Giants and uncertain atmospheres. Yltäkylläinen ennakkoon nautittu kuvaähky ei vienyt näyttelyltä hohtoa, vaan näyttely oli monta kertaa hienompi, kuin yksikään sieltä otettu kuva. Onneksi näyttely on auki vielä 24.9.2017 asti, joten ehdit hyvin. Museolla on myös WAMblog, joka kannattaa kurkata, jos mietityttää esimerkiksi millaisissa paketeissa kuljetetaan tämmöisiä teoksia.

Mukanamme matkannut innostuja luki meille takapenkiltä Vilpitön mieli-kirjaa ja oli muutoinkin varsin kelvollinen matkakumppani. Löysimme tiemme uskomattomaan biologiseen museoon, joka piileskelee varsin onnistuneesti puiden katveessa. Jo pelkän hienon rakennuksen takia kannattaa etsiä reitti museoon. Hyönteiskammoiselle sopivassa määrin kauhun hetkiä ja suuri oivallus siitä, että eihän meillä täällä mitään, entäs Afrikan ötököiden kokoluokka. Taidemuseon skippasimme tällä kertaa kokonaan, sillä yksi päivä ei riitä kaikkeen. Söimme kauppahallissa ja haimme iltapalaa kotiin leipomo Grynistä, jota ihailemme väsymättä instagramin kautta. Se croissantti, se croissantti, et tiedä ennen kuin maistat.

Liian kaukana olet Turku, saisit siirtyä lähemmäs.

-Tuija-

Kylässä taiteen luona

Joskus joku juttu vaan kolahtaa, se tuntuu ja ajatteluttaa. Kuin kävelisi samaan tahtiin ja katsoisi samaan suuntaan. Kuin joku hetkellisesti kuitenkin ymmärtäisi sen kuka olet ja sanoisi "hei on ihan okei keräillä posliinieläimiä". Padasjoella sijaitseva Ars Auttoinen on vanha koulu, Teemu Salosen ja Komugi Andon koti. Eikä mikä tahansa koti, vaan täällä kotiaan pitävät myös muotoilu ja taide ja pihalla voi törmätä kanaan, sisällä kookospähkinään. 6.8.2017 asti voit viedä itsesi Paluu Pinnalle kesänäyttelyyn, johon on tuotu esiin sekä taiteellinen prosessi, että valmiita töitä. Näyttelyyn on vapaa pääsy ja se on auki torstaista sunnuntaihin. Talo on täynnä hetkiä, joista on vain pakko ottaa kuva, matkamuistoksi, jotta muistaisi nähneensä.

Pahvilaatikoista ja erinäisistä materiaaleista on koottu yhteen tilaan tulevien teosten linjasto, joka on pysäytetty nähtäväksi, taidetta liukuhihnalta, ei, vaan ikäänkuin kirjasto, josta voi valita seuraavan projektinsa. Tulevien teosten mahdolliset materiaalitkin ovat hyllyssä ja kun tarkemmin katsoo, ne muodostavatkin asetelmia. Pystyn kuvittelemaan tämän kirjaston toimivuuden ja näen kuinka hyllyssä olevat materiaalit vaihtuvat ja muuntuvat toisiksi. Viereisessä huoneessa tuoksuu kuivattu niitty, teoksessa Koiruni on ainakin eurooppalainen, sen on määrä kehittyä ja kasvaa kesän ajan. Tällä hetkellä siinä on kaksi koiraa telttapalatsissaan ja taustalla hiippailee kettu.

Yläkerrassa tervehtii koivun oksalla istuva papukaija Papuli, sinistä hämärää valaisevat merikasveilta näyttävät valaisimet. Pyörimme itsemme häkellyksiin ihanan sokkeloisessa yläkerrassa, jossa kulman takana on aina uusi huone, jossa on uuden värinen vanha patteri. Yhtäkkiä olemme työpöydän kohdalla, joka on täynnä aarteistoa, on työvälineitä, materiaalia ja luonnoksia, näyttää siltä, kuin taiteilija olisi juuri noussut tuolistaan. Vastakkaisella puolella palmu kasvaa lampunjalasta ja vanha ämpäri on täynnä kukkia. Valkoinen kissa katselee liian pientä kylpyammetta ja riikinkukko on jättänyt sulkiaan sinne tänne.

Kellarikerroksessa on yllätys, Coconut cafen lisäksi alakerrassa on suuri valkoinen entinen jumppasali, jonka ovat vallanneet erilaiset valaisimet. Kahvilan puolelta tilaan kantautuu hyvä musiikki ja näyttelyvieraiden puhe kahvikupin ääreltä. Torstaina puolilta päivin ei paikka ole todellakaan hiljainen, vaan piha on täynnä autoja ja kävijöitä riittää, vieraskirja täyttyy nimistä. Tällaisessa paikassa siitä todella ilahtuu, että ihmiset poikkeavat taiteen luona kesäretkillään ja päätyvät rupattelemaan taiteilijoiden kanssa.

Tapasimme Komugin ennen joulua Ornamon myyjäisissä ja kävi ilmi, että Komugi on jo pitkään lukenut blogiamme, mikä on meistä sangen hassua, että tätä lukee joku muukin kuin äiti. Ihastelimme  jo silloin Komugin tekemiä koralleja. Komugi kutsui meidät tänä kesänä Ars Auttoisiin ja hyvä, että kutsui, sillä tällä inspiraation määrällä taas jaksaa pitkään. Ja pääsipä kookosmies Nestori maistamaan tuoretta kookosta, eikä se kookosvesi tällaisen yleisesti kookoksen kaukaa kiertävänkään mielestä ollut ollenkaan hassumpaa.

Jos innostuit, sinä ennakkoluuloton utelias, näyttely on vielä hetken olemassa tai jos et ehdi nyt laita paikan nimi muistiin ensi kesää varten.

-Tuija-

Ars Auttoinen,
Paluu pinnalle 24.6.-6.8.2017,
to-su 11-16,
Keinuhongantie 17, 17610 Auttoinen.