19.6.2018

Hakulinen hikoilee numerolla seitsemäntoista




































Ja avajaisvieraat jonottavat karjalanpiirakoita helteen tartuttaessa ilmanalaan havunneulasten tuoksua.  Paarmat ja muut lentävät ihmissyöjät ovat kasvaneet pienten hevosten kokoisiksi ja nauttivat päivällisen lukuisten taiteenystävien kintuista, nyt ollaan Orivedellä.

Mieslaulajien, erinäisten puheiden ja Juha Hurmeen avaussanojen jälkeen astumme taidekuplaan, jota Purnuksi kutsutaan. Purnu, säilytyskuoppa, säilyttää tänä kesänä Toisto-näyttelyä, jonka ovat kuratoineet Villa Roosan Eerika Malkki ja Jari Granholm. Siksi mekin olemme paikalla, Villa Roosasta kun ehti tulla meille merkillisesti merkittävä paikka. Vanhan huopatossutehtaan sijaan ollaankin jalat vahvasti maanpinnalla, ei yhdessä suuressa talossa, ei näyttelyksi muuttuneessa kodissa, vaan luonnon sylissä pienemmissä taloissa, jotka lasisilmin katselevat toisiaan ja keskelle muodostuu pieni piha. Me olemme Purnussa ensimmäistä kertaa uteliaisuuden vallassa. (Vaikka Orivesi onkin opistovuodelta tuttu ja kovin rakas, ei opistolta sentään Purnuun saakka kävelty.)

Seuraavaksi muutamia poimintoja esillä olevista teoksista ja ajatuksia Toisto-näyttelyssä koetusta. Hyppää mukaan minikierrokselle ja käy itse katsomassa paikan päällä loput, se kannattaa.

Kaleidoskooppisen ikkunan avaa Jan Jämsénin fraktaalivideot, niissä katsoja vaipuu hypnoosiin, jossa näkee aallonpohjia, filmin reikäreunoja, talvisen kaupungin ruutukaavoja, bakteeriviljelmiä, hämähäkin sisäisen maailman tai suurennoksen linnun sulasta. Olemme pökertyneitä nähdyn jälkeen, on pakko katsoa vähän lisää.

Viereinen paviljonki on takuumiesten, kesätyöläisten ja urheilijoiden kansoittama. Takuumiehet tulevat Eduard Uspenskin samannimisestä satukirjasta, niiden tehtävänä on pitää erilaisia kodinkoneita kunnossa takuuajan ja sen jälkeen palata tehtaalle, nyt ne viettävät kesälomapäiviään Längelmäveden rannalla neljännessä paviljongissa. Herttoniemeläisille näissä pienissä mustissa metallisissa hahmoissa saattaa olla jotakin tuttua, sillä samojen tekijöiden Sirpa Hynnisen ja Vesa-Ville Saarisen duunareita on ollut Herttoniemen katukylteissä. Paula Ollikainen on tuttu Villa Roosasta, sieltä muistan lupiinit ja pinkin talon, nyt utuisten valokuvien omaisissa maalauksissa seikkailevat juoksevat koirat ja kaikkensa kilpailusuoritukselle antaneet senioriurheilijat. Paviljongin nurmikentästä huolta pitävät kelaleikkureita työntävä kesätyöläisten joukko, joka ei välttämättä näyttäydy kaikista aurinkoisimpana hetkenä.

Leena Nion maalaukset ovat huikeita, niitä katsoo ensin näyttelykatalogin kuvassa tekstiiliteoksina, mutta ne todella ovat maalauksia, niissä keskeneräisyyden estetiikka ja aiheiden sattumanvaraisuus viehättää, mitä muuta ristipistotyön tekeminen olisi, kuin toistoa, niin näyttäytyy myös ristipistojen maalaus katsojalle. Taiteilijan on pitänyt maalata tuhansia pistoja, jotta maailmanpyörä näyttää maailmanpyörältä, eikä Nio ole unohtanut päättelemättä jääneitä langanpäitäkään. Näyttelykokemuksesta vahvimpana jäävät mieleen juuri nämä ja valitettavasti jakamaton huomioni tilassa keskittyy maalauksiin ja Tuula Lehtisen kenkiin on vaikeampi tarttua.

Camilla Vuorenmaan hiipuvan sirkustähden surullisia silmiä säestää Grönlund-Nisunen taiteilijaparin metallikuulameren aaltojen pauhu. Vuorenmaan maalauksissa toiston teemaa käsitellään kiertue-elämän kautta, pakkaamista, purkamista, esitys, tyhjä katsomo, pakkaamista, aasin aika astua vankkuriin, pikkukoirat jonossa ja taas uutta kaupunkia kohti.

Radoslaw Grytan teos tekee lähtemättömän vaikutuksen, punaisen taulun eteen on koottu tuolien joukko, tuolit ovat hauraita, väännetty vitsoista ja kyhätty puupaloista, kaikkien suunta on sama, kohti punaista taulua, jonka värin rippeitä on varissut lattialle. Kuin yhden totuuden koulussa, kuin yhden johtajan sokeina lampaina tai pakon vuoksi, vailla vapautta valita. Tässä on teos, jonka ääreen on pakko pysähtyä. Teoksen voi mieltää monin tavoin, mutta samalla, kun se kommentoi historiaa se on kiinni juuri tässä ajassa. sillä mitäpä olisi maailma historiasta oppinut.

Purnun pysyvää sisältöä ovat Aimo Tukiaisen veistokset ulkotiloissa ja paja, jossa näkyvillä on  kuvanveistäjän työkaluja ja pienempiä veistoksia. Pajan pöydille on tullut kesävieraaksi Maarit Suomi-Väänäsen minispektaakkelit, niissä syntyy karjalanpiirakoita, postilaatikot laulavat ja muovipussi pakenee. Tukiaisen veistoksista hiihtäjä Veikko Hakulinen on valittu atriumpihan vartijaksi. Melko monta urheiluviittausta tässä Toisto-näyttelyssä, eikä urheilunvihaaja edes ärsyyntynyt. Itse olisimme lisänneet Tukiaisen veistosten tavoin jotakin ympäristöön sulautuvaa ja tuoretta veistostaidetta viitoittamaan kulkua alueella ja yllättämään nurkkien takaa.

Toivomme, että Jari ja Eerika saavat jättää kädenjälkensä Purnuun ja tehdä pitkän historian omaavalle, hitusen kalkkeutuneelle paikalle kunnon kokovartalohieronnan ja laittaa Purnun veren taas kiertämään. Me seuraamme varmasti näitä taitavia kuraattoreita, jotka tekevät työtään edelleen mitä suurimmalla innolla.


Näyttely on avoinna joka päivä 12.8 saakka klo 11-18,
osoitteessa Mustasaari 63, 35100 Orivesi.
Kesän aikana Purnussa myös tapahtuu paljon esimerkkinä Suvidesign-tapahtuma.

-Löytämön Tuija-

Kuvien teosten taiteilijat:
Aimo Tukiainen ja Tuula Lehtinen
Paula Ollikainen
Aimo Tukiainen ja Leena Nio
Leena Nio
Sirpa Hynninen & Vesa-Ville Saarinen
Camilla Vuorenmaa





Ps. Vanhoihin Villa Roosa-kesiin pääset tästä:
Villa Roosa 2017
Villa Roosa 2016
Villa Roosa 2015
Villa Roosa 2014

16.6.2018

About Clay








































































Löytämön kesänäyttelykausi on käynnissä, luuhaamme mahdollisimman paljon näyttelyissä ja tankkaamme talven varalta itseemme visuaalista polttoainetta. Jotkut viettävät kesänsä rannalla ja mökeillä, riehuvat tukka mudassa festareilla, me vaan tuijotamme seinälle ripustettuja maalattuja kankaita ja muita asioita, toivomme ettei kukaan puhuisi mitään ja kehräämme onnesta.

Olemme molemmat hulluina keramiikkaan, hulluus levittyy niin saveen nykytaiteen materiaalina, kuin käyttöesineisiinkin. Keramiikkaharrastus vetää puoleensa magneetin lailla, mutta vielä emme ole kumpikaan ilmoittautuneet mihinkään opetettaviksi. Siispä, kun huomasin kahden suosikkitaiteilijani instagramissa kuvia Fiskarssin About Clay -näyttelyyn tulevista töistä tiesin, että tätä en halua jättää välistä. Näyttelyluuha joutuu valitettavasti hyvinkin usein jättämään hyviä näyttelyitä välistä, kun pitkäkoipinenkaan ei ehdi kaikkialle. Nuo lempitaiteilijat ovat muuten Matias Liimatainen ja Lotta Mattila. Molempien tekemisiä olen seuraillut jo vuosia ja edelleen kyseisten tekijöiden työt saavat aikaan jotakin sisälmyksiä värisyttävää, niin tälläkin kerralla.

About Clay kutsunäyttely kokoaa yhteen eurooppalaista keramiikkataidetta eri ikäisiltä taiteilijoilta. Vaikka materiaali yhdistää on lopputuloksissa paljon variaatioita, on vankkaa miltei muovipintaa muistuttavaa umpeen lasitettua ja puhalluksen kevyttä saven omaan luonteeseen luottavaa. On hiljaisia teoksia ja huutavia teoksia, kuplivia, valuvia, tuijottavia, kerälle taipuneita, heikkoreunaisia, vahvavärisiä, kivenkaltaisia, upottavia ja ystävän tuntuisia.

Näyttely on auki syyskuun alkuun saakka, sinäkin saatat ehtiä! Löytämön hullut keramiikan palvojat suosittelevat.

-Tuija-

Kuvien taiteilijat:
Anne Mercedes
Pálma Babos
Susan O'Byrne
Riitta Talonpoika
Matias Liimatainen
Lotta Mattila

Likaisen auton matkatoimisto































































Sellaiset paikat, joihin saavutaan puukujaa pitkin toimivat portteina kuvitelmiin toisista maailmoista ja ajoista. Fiskarssiin saavuttaessa näkyy täydellistä maisemaa, vanhoja tammia, vettä, laiduntavia muuskentelevia eläimiä. Tie, joka halkoo kylän keskeltä on kuin postikortti tai kuin nukkekoti, jonka huoneissa annetaan ihmisten istua vanhalla tuolilla, katsella kuppeja ja koruja ja kovasti toivotaan, että joku ostaisi jotakin. Selvästi kaukaa tulleille kerrotaan tarinaa saksista.

Sellaisissa paikoissa, joihin saapuu laumoittain turisteja, kuin bakteerien hyökkäys niissä on omaa haurauttaan, sellaista ettei paikka hengittäisi ilman niitä, mutta voi silti kuulla sen syvän huokauksen, kun tie hiljenee ja viimeinenkin toispaikkakuntalainen on lähtenyt kotimatkalle croissantin muruja paidallaan. Porvoossa ja Suomenlinnassa on tämmöinen samanlainen tunnelma. Siksi olisi mielenkiintoista herätä johonkin aivan tavalliseen keskiviikkoaamuun sesongin ulkopuolella ja tuijottaa millaista on kauniin paikan arki.

Likaisen auton renkaat veivät myös toiseen ruukkiin, Mathildedalin ruukkiin, jossa törmäsimme Stugor-ohjelmasta tuttuun aurinkoenergialla kulkevaan veneeseen ja pääsimme sen sisuksiin tutkimusretkelle. Näimme Ruukin kehräämön vasta maailmaan tulleet alpakan lapset. Taas vanhoja vanhoja puita ja virtaavaa vettä. Likainen auto kurvasi pihaan vasta myöhään illalla ja matkantekijät olivat kovin hämmentyneitä kaikesta näkemästään, talvella kun nappaan lankavarastosta tältä matkalta ostetun kerän alpakkavillalankaa muistan rakennukset, joiden seinillä näyttää olevan osteoporoosi ja veneet, ihmeelliset veneet.


-Tuija-