Sellaiset paikat, joihin saavutaan puukujaa pitkin toimivat portteina kuvitelmiin toisista maailmoista ja ajoista. Fiskarssiin saavuttaessa näkyy täydellistä maisemaa, vanhoja tammia, vettä, laiduntavia muuskentelevia eläimiä. Tie, joka halkoo kylän keskeltä on kuin postikortti tai kuin nukkekoti, jonka huoneissa annetaan ihmisten istua vanhalla tuolilla, katsella kuppeja ja koruja ja kovasti toivotaan, että joku ostaisi jotakin. Selvästi kaukaa tulleille kerrotaan tarinaa saksista.
Sellaisissa paikoissa, joihin saapuu laumoittain turisteja, kuin bakteerien hyökkäys niissä on omaa haurauttaan, sellaista ettei paikka hengittäisi ilman niitä, mutta voi silti kuulla sen syvän huokauksen, kun tie hiljenee ja viimeinenkin toispaikkakuntalainen on lähtenyt kotimatkalle croissantin muruja paidallaan. Porvoossa ja Suomenlinnassa on tämmöinen samanlainen tunnelma. Siksi olisi mielenkiintoista herätä johonkin aivan tavalliseen keskiviikkoaamuun sesongin ulkopuolella ja tuijottaa millaista on kauniin paikan arki.
Likaisen auton renkaat veivät myös toiseen ruukkiin, Mathildedalin ruukkiin, jossa törmäsimme Stugor-ohjelmasta tuttuun aurinkoenergialla kulkevaan veneeseen ja pääsimme sen sisuksiin tutkimusretkelle. Näimme Ruukin kehräämön vasta maailmaan tulleet alpakan lapset. Taas vanhoja vanhoja puita ja virtaavaa vettä. Likainen auto kurvasi pihaan vasta myöhään illalla ja matkantekijät olivat kovin hämmentyneitä kaikesta näkemästään, talvella kun nappaan lankavarastosta tältä matkalta ostetun kerän alpakkavillalankaa muistan rakennukset, joiden seinillä näyttää olevan osteoporoosi ja veneet, ihmeelliset veneet.
-Tuija-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti